Jotenkin paluu Thaimaahan (ei Thaimaaseen) tuntui paluulta kotiin. Tietaa jo etukateen, mita minkakin pitaisi maksaa, miten homma skulaa ja miten taalla kayttaydytaan. Ma olen kaynyt Thaimaassa muutaman kerran aiemmin, mutta en ole tutustunut maan pohjoisosiin, joten meilla oli tarkoitus koluta pohjoisen vuoret oikein kunnolla. Me saatiin talla kertaa vain 15 paivan viisumit, mutta meilla ei ollut sen kummempaa kiiretta, silla tarkoituksenamme oli pohjoisen jalkeen vaihtaa maisemia ja lentaa Myanmariin. Voi, miten meidan suunnitelmat viela muuttuisivatkaan!
Me suunniteltiin aiemmin viettavamme enemman aikaa pohjoisessa, mutta sitten Grant akkasi, etta aussifutisfinaali oli seuraavana viikonloppuna ja etta sita matsia ei sovi missata, joten paadyimme tiivistamaan pohjoisen muutamaan tiukkaan paivaan ja painumaan Bangkokiin, jotta Grant nakisi pelin. Raahustimme ympari Chiang Maita paivan pari kierrellen temppeleita ja shoppaillen iltatoreilla. Laiskotti niin pirusti kaiken reissaamisen jalkeen. Jarkattiin taas turistiturnee laheisille vuorille, jottei vahingossakaan joutuisi itse miettimaan, mita seuraavaksi tekisi. Alkaa tympimaan kaikenlainen jarkkaileminen.
Meidan turistiturnee oli varsin onnistunut. Thaimaalaiset eivat ole selvastikaan ensimmaista kertaa pappia kyydissa. Aamusella hyppasimme jumbokokoiseen tuk tukiin ja lahdimme matkaan uusien tuttavuuksien kanssa. Reissun ensimmainen paiva sisalsi kaikenmoista. Lahinna ihan pirusti kavelemista kovassa helteessa. Ennen tarpomista kavaistiin orkidea- ja perhosfarmilla, pienella torilla hankkimassa tarpeita illaksi, lahinna vessapaperia ja hyttysmyrkkya, ja sitten lahdettiin matkaan.
Kavelimme tuntikaupalla ylos alas jyrkkia vuorenrinteita suuntanamme pieni kyla, jossa oli tarkoitus viettaa yo. Aurinko porotti polttavan kuumana niskassamme, mutta polku oli yhta mutavellia. Onneksi mulla oli vaeltimet jalassa, mutta suurin osa porukasta yritti selvita reissusta tasapohjaisin tennarein. Huono idea. Matka eteni hitaasti eika lainkaan varmasti, silla joku oli aina noin kolmen metrin valein pyllyllaan tai rahmallaan mudassa. Muta alkoi pakkautua mun vaeltimien pohjaankin niin paksulti, ettei mullakaan enaa ollut otetta polkuun. Jep. Hups, ja niin menin minakin pitkalleni!
Hamaran saapuessa me paasimme perille piskuiseen kylaan. Kylan porukka kuuluu Karen-heimoon, jonka naiset venyttavat kaulaansa painavin metallikaadyin. Metallia taivutellaan ensimmaisen kerran kaulan ymparille, kun tytto on viisivuotias, ja lisaillaan pikkuhiljaa enemman vuosien kuluessa. Kylan vanhimmat naiset eivat enaa voi ottaa metallikaatyja pois, silla heidan kaulansa ovat jo niin pitkia, etta ne saattaisivat napsahtaa riks-raks poikki ilman kaatyjen tukea. Hullu maailma. Mutta niin on meillakin outoja kauneuskasityksia. Metallikaadyt olivat todella painavia. Ma sovittelin kaulani ymparille yhta, joka painoi noin viisi-kuusi kiloa. Erailla naisilla oli metallikaadyt myos polvien alla, ja metalli naytti tunkevan kipeasti jalkojen lihaan. Au.
Meille tarjoiltiin illalliseksi paikallista currya, joka suorastaan suli kielelle. Kylan siat olivat selkeasti samaa mielta kanssamme, silla ne pyorivat kuin hyrrat ja vinkuivat kuin syotavat poytamme alla. Myohemmin saimme viela rapeaksi paistettua kanaa ihaillessamme nuotion syketta pimeassa kylassa. Rupattelimme muiden reissaajien kanssa ja hakkasimme korttia paikallisten lasten kanssa. Illan venyessa vetaydyimme bambumajaan, jossa meille oli laitettu pedit hyttysverkkojen alle. Aamulla herasimme kukon laulantaan ja sikojen rohkimiseen. Istuimme kylan laidalla ja katsoimme, kuinka kyla heraili uuteen paivaan. Aamun kohokohtia olivat ehdottomasti kissa, joka kiipesi puuhun, mutta ei loytanyt tietaan alas, ja pieni poika, joka havisi juoksukisan veljelleen ja veti pienen itkuraivarikohtauksen kylan aukiolla. Siihen sitten herasivat muutkin.
Toinen paiva sisalsi huomattavasti vahemman kavelemista ja huomattavasti enemman actionia. Aamulla kavelimme bambumetsan lapi ja saavuimme jeepille. Meita oli noin tusinan verran, joten emme oikein kaikki mahtuneet jeeppiin. Me tarjouduttiin Grantin kanssa matkaamaan katolla. Oli kiva tuntea tuulen tuiverrus hiuksissa. Saavuttiin noin puolessa tunnissa elefanttiranchille, ja ohjelmassa oli norsujen pesemista ja ratsastamista. Me ollaan nahty norsuja jo useamman kerran, mutta on se vaan aina yhta hauskaa.
Seuraavaksi meilla oli ohjelmassa vesiputouksilla pulikointia ja sen jalkeen koskenlaskua. Kummatkin oikein Grantin mielipuuhaa, silla kummassakin joudutaan veden kanssa tekemisiin. Me lutrattiin vesiputouksilla, ja Grant napsi valokuvia ymparistosta. Eipahan kastunut. Koskenlasku olikin sitten toinen juttu. Me ajeltiin taas jeepin katolla kohti lahtopistetta ja kauhisteltiin, miten joki pauhasi ja pulppusi tien vieressa. Ei kai me sentaan tosta menna. Kylla me sitten siita mentiin. Mulla oli aivan pirun kivaa ja ma kiljuin seka kikattelin meidan pikku paatin kyydissa. Grant istui takapenkilla eraan irlannittaren vieressa, ja ma istuin etupenkilla, joten mulla oli esteettomat nakoalat kosken huimiin aaltoihin. Grantilla oli esteettomat nakoalat irlannittaren onnettomaan melontatekniikkaan, ja Grant sanoikin jalkikateen, etta oli pieni ihme, etta me selvittiin ehjin nahoin joesta ylos. Meidan opas pitikin meille pienen puhuttelun aiheesta, miten pidetaan melaa oikein pain kadessa ja miten melotaan.
Toinen koski oli meille liian vaikea, joten me jaatiin paatin kyydista rannalle ja kaveltiin kosken ohi seuraavaan sulaan. Muut kumipaatit oli pakattu jeepin paalle korkeaksi keoksi, mutta me saavuimme paikalle hieman myohassa kiitos irlannittaren hollaranteisen melontatyylin, joten meidan paatti ei ehtinyt jeepin kyytiin. Meidan opas paatti laskea kosken yksikseen, ja me sovittiin, etta treffataan lempeimmilla vesilla. Noin puolen tunnin paasta meidan opas tuli likomarkana tapaamispaikalle. Han oli ajautunut joessa olevaan pyorteeseen, joka oli imenyt meidan kumipaatin joen syovereihin. Siis ilmalla taytetyt kumiveneen! Siina on ollut imemista. Meidan opas oli iskeytynyt rytakassa kivea vasten, mutta jollain ihmeella paassyt joesta viela nirri tallella. Huh. Oli vahan tarinoissaan.
Me palattiin takaisin Chiang Maihin ja oltiin todella tyytyvaisia reppureissaajia. Chiang Mai oli valmistautumassa pahoihin tulviin. Lahistolla porrasi joku taifuuni. Kadut olivat jo veden peitossa, ja ihmiset turvasivat kotejaan hiekkasakein. Me ajateltiin, etta nyt olisi varmaankin hyva aika jatkaa matkaa. Me jarkattiin yobussi Bangkokiin ja lahdettiin matkaan. Reissu meni suhteellisen kivuttomasti, kunnes paastiin hostellille, avattiin laukut ja huomattiin, etta kasseista oli havinnyt tavaraa: kateista noin 300 euroa, hopeinen ketju, joka oli ostettu tuliaisena Grantin aidille, ja mun peitevoide. Ma olen aina sanonut, etta kateinen pitaisi kantaa mukana meidan rahavyossa, mutta Grant hermoilee, jos on iholla niin paljon kateista. Enkos ma sanonut viime blogissakin, etta on rankkaa olla aina oikeassa. Eniten meita kuitenkin harmitti tuliaiseksi hankitun ketjun kohtalo. Silla kun oli tunnearvoa. Mutta etta peitevoidekin! Mun kassista ei ollut kadonnut muuta. Peitevoide! Oikeasti? Ostettiin nippusiteita loppureissua silmalla pitaen. Ainakin huomataan heti, jos joku on vieraillut kassissa.
Ah, vanha kunnon Bangkok! Aina yhta kivaa. Talla kertaa me shoppailtiin aika paljon rajummin kuin viimeeksi, silla nyt, kun meidan matka lahenee loppuaan, meidan ei tarvitse kantaa painavia laukkuja ympari Kaakkois-Aasia. Niin joo. Toinen suunnitelman muutos: ei enaa Myanmaria. Ma sain Chiang Main viimeisena paivana sahkopostia Saksasta. Mun viisumihakemus meni lapi! Meidan oli tarkoitus menna Myanmariin kuluttamaan paivia odotellessamme viisumia, mutta nyt jotenkin alkoi houkutella ajatus nopeasta vetaytymisesta Australiaan. Me paatettiin kuitenkin puskea viela Etela-Thaimaan, Malesian ja Singaporen lapi. Todettiin, etta on ehka aika paasta mahdollisimman pian perille, kun ollaan ruvettu kayttamaan sanoja kuten puskea.
Kaiken shoppailun lomassa me ehdittiin viela tavata meidan Vietnamin- ja Laosin-kamu, Erica, joka jatkoi nyt yksikseen Myanmariin, kayda kampaajalla, juhlia mun kolmikymppisia ja hankkia mahatauti. Jospa se olisi nyt sitten ollut taman reissun viimeinen mahatauti. Me ollaan kummatkin aika heikkoina thai-ruokaan (kuten saattavat ehka tarkkasilmaisimmat huomata meidan vyotaroista), joten kun me loydettiin thai-puhva, me luultiin, etta nyt on onnenpaivat. Tassa on pari seikkaa, jotka olisivat olleet huomionarvoisia. Ensinnakin puhva missa tahansa maassa, jossa on niin perkuleen kuuma eika torkean tarkat hygieniamaaraykset. Puhvat Suomessakin ovat vahintaakin epailyttavia. Toiseksi Grant mainosti, etta jos oikein kaivaa kattilan pohjaa, sielta nousee oikein makoisia kananpaloja. Huomaa sanat jos oikein kaivaa kattilan pohjaa. Siina meni sitten mun kolmikymppiset, kun oksennettiin ristiin hostellin vessassa.
Myanmarin sijaan me suunnattiin kohti etelaa. Tai siis yritettiin suunnata kohti etelaa. Bussin jarkkaaminen mitenkaan jarkevaan hintaan tuntui aivan mahdottomalta. Lisaksi meidan viisumit uhkasivat umpeutua, silla nyt emme poikenneetkaan Myanmariin. Meidan oli tarkoitus viettaa muutama paiva Phi Phi -saarilla, kavaista Myanmarissa muutaman viikon sijasta vain yhtena iltapaivana uudistamassa Thaimaan-viisumi ja suunnata itarannikolle taydenkuunkemuihin. Ohjelmanumeron muutos numero kolome: suoraan Phi Phille ja sitten hittohon. Kuten sanottu, ei oikein jaksa enaa jarjestaa bussin bussia, ei hostellin hostellia tai viisumin viisumia. Me todettiin, etta Thaikkula on niin lahella, etta tanne tulee palattua varmaan vakisinkin ennemmin tai myohemmin, joten paadyimme vain surraamaan tuhatta ja sataa lansirannikon saarille ja sitten Malesiaan.
Ennen Malesiaa kuitenkin ne legendaariset Phi Phi -saaret. Paivana, jona me saavuttiin, satoi aika rankasti, taivas oli harmaa, meri yhta puuroa eika me oikein hokattu, mika tassa paikassa ihmisia niin viehattaa. Olihan maisemat kuitenkin mielettomat, mutta mikaan ei oikein jaksa enaa sykahdyttaa kummemmin. Phi Phi on aivan torkea turistirysa, se me jo tiedettiin, mutta me elateltiin toivoa, etta jostain loytyisi hiljainen ranta. Ei loytynyt. Me jo mietittiin, mentaisiko vaan suoraan Malesiaan. Onneksi jaatiin. Seuraavana paivana ilma koheni jo huomattavasti, saarelta loytyi hiljaisia nurkkia ja muutenkin elama tuntui taas hymyilevan.
Seuraavana paivana aurinko jo porottikin oikein kunnolla. Vesi oli aivan uskomattoman varista, ja ma aloin ymmartaa, miksi ihmiset hehkuttavat saaria. Ma sanoin jo aamusta, etta tanaan en aio tehda mitaan muuta kuin levyttaa rannalla ja lukea kirjaa. Joskus tekee hyvaa olla rantavalas eika edes teeskennella olevansa mitenkaan kiinnostunut paikallisesta kulttuurista tai historiasta. Ma lupasin itselleni olevani taas oikein kultturelli seuraavana paivana. Tuntui silta, etta oli sittenkin hyva idea jarruttaa vahan tahtia ja viettaa viela muutama paiva Thaimaassa. Rankimpina hetkina Bangkokissa me jo uhattiin lahtea samantein lentokentalle. Ehka Kaakkois-Aasiassa onkin viela jotakin, joka saa kyllastyneimmankin sydamen sykahtamaan.
Toinen koski oli meille liian vaikea, joten me jaatiin paatin kyydista rannalle ja kaveltiin kosken ohi seuraavaan sulaan. Muut kumipaatit oli pakattu jeepin paalle korkeaksi keoksi, mutta me saavuimme paikalle hieman myohassa kiitos irlannittaren hollaranteisen melontatyylin, joten meidan paatti ei ehtinyt jeepin kyytiin. Meidan opas paatti laskea kosken yksikseen, ja me sovittiin, etta treffataan lempeimmilla vesilla. Noin puolen tunnin paasta meidan opas tuli likomarkana tapaamispaikalle. Han oli ajautunut joessa olevaan pyorteeseen, joka oli imenyt meidan kumipaatin joen syovereihin. Siis ilmalla taytetyt kumiveneen! Siina on ollut imemista. Meidan opas oli iskeytynyt rytakassa kivea vasten, mutta jollain ihmeella paassyt joesta viela nirri tallella. Huh. Oli vahan tarinoissaan.
Ah, vanha kunnon Bangkok! Aina yhta kivaa. Talla kertaa me shoppailtiin aika paljon rajummin kuin viimeeksi, silla nyt, kun meidan matka lahenee loppuaan, meidan ei tarvitse kantaa painavia laukkuja ympari Kaakkois-Aasia. Niin joo. Toinen suunnitelman muutos: ei enaa Myanmaria. Ma sain Chiang Main viimeisena paivana sahkopostia Saksasta. Mun viisumihakemus meni lapi! Meidan oli tarkoitus menna Myanmariin kuluttamaan paivia odotellessamme viisumia, mutta nyt jotenkin alkoi houkutella ajatus nopeasta vetaytymisesta Australiaan. Me paatettiin kuitenkin puskea viela Etela-Thaimaan, Malesian ja Singaporen lapi. Todettiin, etta on ehka aika paasta mahdollisimman pian perille, kun ollaan ruvettu kayttamaan sanoja kuten puskea.
Uudet kledjut. Mitenhan nama saisi mahtumaan rinkkaan.
Erikan synttarit
Mun synttarit
Myanmarin sijaan me suunnattiin kohti etelaa. Tai siis yritettiin suunnata kohti etelaa. Bussin jarkkaaminen mitenkaan jarkevaan hintaan tuntui aivan mahdottomalta. Lisaksi meidan viisumit uhkasivat umpeutua, silla nyt emme poikenneetkaan Myanmariin. Meidan oli tarkoitus viettaa muutama paiva Phi Phi -saarilla, kavaista Myanmarissa muutaman viikon sijasta vain yhtena iltapaivana uudistamassa Thaimaan-viisumi ja suunnata itarannikolle taydenkuunkemuihin. Ohjelmanumeron muutos numero kolome: suoraan Phi Phille ja sitten hittohon. Kuten sanottu, ei oikein jaksa enaa jarjestaa bussin bussia, ei hostellin hostellia tai viisumin viisumia. Me todettiin, etta Thaikkula on niin lahella, etta tanne tulee palattua varmaan vakisinkin ennemmin tai myohemmin, joten paadyimme vain surraamaan tuhatta ja sataa lansirannikon saarille ja sitten Malesiaan.
Me varattiin iltapaivaksi snorklausmatka laheisille saarille ja katsomaan sita kuuluisaa rantaa, jolla eras Di Caprio on tepastellut eraassa elokuvassa. Olihan se ihan komia ranta, ja samaa mielta taisivat olla rannan muut 500 turistia. Taas ma vaan marisen. Okei, okei. Maisemat oli hienot, ma ihan aidosti nautin olostani, aurinkokin paistoi hetken tai kaksi, fisut uivat sateenkaaren kaikissa vareissa ja auringonlasku oli mahtava. Ja nahtiin me apinoitakin. Oli hyva paiva.
Seuraavana paivana aurinko jo porottikin oikein kunnolla. Vesi oli aivan uskomattoman varista, ja ma aloin ymmartaa, miksi ihmiset hehkuttavat saaria. Ma sanoin jo aamusta, etta tanaan en aio tehda mitaan muuta kuin levyttaa rannalla ja lukea kirjaa. Joskus tekee hyvaa olla rantavalas eika edes teeskennella olevansa mitenkaan kiinnostunut paikallisesta kulttuurista tai historiasta. Ma lupasin itselleni olevani taas oikein kultturelli seuraavana paivana. Tuntui silta, etta oli sittenkin hyva idea jarruttaa vahan tahtia ja viettaa viela muutama paiva Thaimaassa. Rankimpina hetkina Bangkokissa me jo uhattiin lahtea samantein lentokentalle. Ehka Kaakkois-Aasiassa onkin viela jotakin, joka saa kyllastyneimmankin sydamen sykahtamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti