Olipa kerran maa, josta harvat tiesivat lannessa mitaan ja jonka nimea kukaan ei osannut sanoa. Maa oli niin mystinen, etta jenkit onnistuivat kaymaan siella sotaa aivan salaa muiden tietamatta siis mitaan. Maan nimi oli niin vaikea, etta kun jenkkien presidentin piti vihdoin myontaa sota, han ei kehdannut aantaa sita oikein (joka oli sittenkin vaarin). JFK:ta (vai oliko se Nixon) nolotti sanoa kayvansa sotaa maassa nimelta louse [laus], mika suomeksi on yhta paljon kuin tai (aan paalla on pisteet). Niinpa han sanoi lay-os [leios], ja silla nimella jenkit tuntuvat vielakin kutsuvan maata. Joko sytytti, mista maasta on kyse? Jep, Laos. Ja se aannetaan lao. Tiedan kylla hyvin, etta "oikein" taivutettuva maan nimi menee Laos, Laos'n, Laos'ssa, laos'lainen (Kotus: Vieraskieliset nimet), mutta mina otan tassa aikanmaikkana erillisvapauden vaantaa suomen kielta omiin tarpeisiini ja taivutan maan nimea seuraavasti Laos, Laoksen, Laosissa, laolainen. Ja Kotus on mun puolella (Kotus: Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet), niin etta paat kiinni siella!
Ja asiaan!
Oli ihan kiva maa. Laolaiset ovat todella leppoisaa kansaa. Uskomatonta, miten 45 minuutin lentokonematkan jalkeen voikin astua niin erilaisen maan kamaralle. Pohjois-Vietnamissa oli ihmiset peruskarttyisia. (Hurja yleistys. Ehka mun pitaisi sanoa kaikki mun tapaamani ihmiset olivat peruskarttyisia. On siina ero.) Laosissa mikaan ei tuntunut haittaavan ketaan. Kukaan ei hairitse, tuk tuk -kuskit eivat huutele peraan, myyjaneidit antavat shoppailla rauhassa. Kasittamaton fiilis. Jopa liikenne oli leppoisaa ja rauhallista. Kenellakaan ei ole kiire minnekaan.
Me laskeuduttiin kaupunkiin nimelta Luang Prabang ja vietettiin muutama paiva siella Mekong- ja Mae Kok -jokien risteyksessa. Luang Prabang on erityisen tunnettu temppeleistaan. Another temple town. Alkaa olla hiljalleen sellainen olo, etta nyt on temppelit nahty. Me kaveltiin laiskasti temppelien ohi, saatettiin ehka just ja just huomata, miten aurinko kimaltelee natisti kullatuilla pinnoilla, mutta siina se sitten olikin. Grantkin oli aika taynna temppeleita, vaikka olikin odottanut Luang Prabangia innolla. Ei oikein jaksettu innostua edes iltamarkkinoista, joilla myytiin mielettomia maaria hienoja paikallisia kasitoita. Ei jaksa, ei jaksa. Me kuitenkin tiedettiin jo, etta me tullaan viela takaisin Luang Prabangiin muutaman paivan paasta, silla meidan paatti kohti Thaimaata lahtee kaupungin satamasta. Kaikista eniten mua innosti kaupungin torkean hyvat Oreo-Nutella-pirtelot. Nam nam. Kaloreita varmaankin viikon tarpeiksi.
Tama on temppelikaupunki. Eipas pervoilla.
Me tormattiin taas Laosissa tuttuihin naamoihin, joiden kanssa oltiin istuttu iltaa muutamaan otteeseen Vietnamissa. Ja sitten me istuttiin iltaa yhdessa Luang Prabangissa. Meidan vanha reissukamu, Dave, joka me tavattiin ensimmaisen kerran Nepalissa ja sattumalta toisen kerran Bangkokissa, oli pari sataa kilometria Luang Prabangista etelaan paikassa nimelta Vang Vieng. Me paatettiin koko konkkaronkka, Vietnamin-kamut ja me, menna yhdessa moikkaamaan Davea etelaan. Oltiinhan me matkalla sinne muutenkin, mutta me paatettiin kiristaa vahan tahtia ja menna paria paivaa aikaisemmmin. Jarkattiin meille minibussi Vang Viengiin ja lahdettiin matkaan vahan jannakakka housuissa. Me tiedettiin, etta tahan 160 kilometrin matkaan tuppaa kulumaan seitseman tuntia (!!!), mutta viime aikoina matkaan on mennyt 20 tuntiakin. Laosissa on sadellut vahan viime viikkoina, ja tien ovat katkaisseet useammassa paikkaa aikamoiset maanvyorymat. Bussit olivat seisseet tuntikaupalla jonossa ja odotelleet, etta maansiirtovehkeet saavat tien kulkukelpoiseksi taas.
Meidan reissu meni yllattavan hyvin. Me istuttiin autossa juuri se seitseman tuntia ja saatiin olla aika kiitollisia tuuristamme. Bussikaan ei hajonnut matkan aikana kuin kerran, ja maanvyorymat oli siistitty jo pois. Maisemat olivat aika komiat. Minibussi kiipesi korkealle vuorille, josta aukesivat nakyvat pitkalle horisonttiin. Vihreat vuoret kumpuilivat niin kauas kuin silma kantoi. Jyrkat laaksot halkoivat maisemaa, ja pilvet lipuivat hiljalleen huippujen yli. Matkalla pysahdyttiin ruokatauolle tienvarsiravintolaan. Ravintolan kulmasta loytyi purkki, jossa oli karhun tassuja viskissa. Meidan Vietnamin-kamu Timmy on luvannut kokeilla kaikkea vastaan tulevaa ruokaa, ja niin hupsahti shotti karhuntassuviskia kurkusta alas. Meille selvisi vasta myohemmin, etta kyseessa oli uhanalainen karhulaji. Morkkis.
No mutta. Sitten oli se Vang Viengin -debaakkeli. Vang Vieng tunnetaan parhaiten ehka bailupaikkana, ja sita se kylla oli. Kylaa ymparoivat vuoret, luolat, joet ja riisiviljelmat olivat kylla itsessaankin nakemisen arvoisia, mutta suurin vetonaula on tubing eli ajelu traktorin sisakumilla jokea alas. Eika tassa viela kaikki. Joen varsia komistavat noin 20 metrin valein baarit, joihin noustessa tyontekija kaataa ilmaista viskia (ei karhuntassu- vaan esim. lisko-, kaarmes-, mehilais- tai muuta yokotys-viskia) suoraan kurkusta alas. Eika tassa viela kaikki. Olut on halpaa. Eika tassa viela kaikki. Viskiampareita saa kolmella eurolla kaksi - kaverille kans... pah! Eika tassa viela kaikki. Joka baarilla on jonkinlainen harveli, jolla he saavat renkaalla lipujat houkuteltua luokseen, esim. keinuja ja ponnulautoja, joista voi hypata jokeen, surffausta, liukumakia, ties mita. Kaikkea kivaa, milla humalainen nuoriso saa itsensa hengilta.
Me sailyttiin hengissa. Just ja just. Monsuunikauden aikana joki paisuu valtavan voimakkaaksi ja nopeaksi. Meidan matkakirjasen mukaan lahtopisteesta takaisin kylaan lipumisessa menee kolmisen tuntia - meilla meni noin 45 minuuttia. Joki naytti oikeasti pelottavalta. Ei tallaista voisi missaan muualla tehda. Vakuutusmaksut sun muut olisivat aivan tahtitieteelliset. Joka vuosi muutama ihminen menettaa henkensa tassa hulabaloossa. Me paatettiin menna ryhmana ja katsoa toistemme peraan. Aina, kun joku hyppasi jostakin vekottimesta jokeen, muut pysyivat kuivalla maalla ja vahtivat, etta paa nousee taas pinnalle. Joki virtasi niin lujaa, etta paikoin oli vaikea paasta virrasta pois. Baarityontekijoilla oli kuitenkin pelastusvehkeet, jotka he heittivat uimarille, jotta tama saataisiin takaisin rannalle. Grantilla oli jarki visusti kadessa, ja han ei viidennen baarin jalkeen enaa mennyt veteen. Mulla oli aivan liian hauskaa ollakseni jarkeva.
Seuraavana paivana mentiin takaisin joelle mutta talla kertaa ilman renkaita. Me todettiin, etta on turvallisempaa vain kavella baarista toiseen. Grantkin uskalsi talla kertaa ottaa kameran mukaan, silla mehan mentaisiin vaan ihan muutamalle huurteiselle. Niin varmaan. Ilta venyi yoksi ja yo aamuksi. Baareissa liikkui huhu, etta joku tytto olisi kuollut edellisena paivana. Han oli ilmeisesti yrittanyt uida baarista toiseen ja kadonnut matkalla. Joku oli nahnyt paan katoavan veden alle ja uinut peraan. Mitaan ei kuitenkaan loytynyt. Tieda sita sitten. Joen mukana kulki kaatuneita puita ja mutamoykkyja maanvyorymista. Ehka han naki vaarin. Monet sanoivat, etta se oli vain huhu. Paikalliset eivat halua puhua naista asioista, ja lansimaalaisia baarityontekijoita on kehotettu vaikenemaan vaaroista, silla se saattaisi karkottaa vieraat. (Myohemmin tavattiin Bangkokissa tuttu, joka osasi kertoa, etta tana vuonna on joen alajuoksulla sijaitsevasta patoaltaasta noukittu 18 turistia.)
Valilla ma katson vieresta ja ihmettelen kaikkia niita alyttomyyksia, mihin turistit lahtevat mukaan. Meita paapotaan ja valvotaan Euroopassa niin, etta oma maalaisjarki on paassyt katoamaan. Monet tuntuivat ajattelevan, etta jos meidat kerta paastetaan jokeen, sen on oltava turvallista. Sitten lahdetaan uimaan kosken yli, vaikka ei olla edes kavelykunnossa enaa. Monikaan tuskin uisi pauhaavan ja kuohuvan joen yli, jos se sijaistisi kotimaassa. En mina ainakaan. Taalla ajatellaan toisin. Olet itse vastuussa itsestasi. Jos telot itsesi, oma moka. Ei haasteita, ei oikeusjuttuja. Eraana yona satoi yhdeksan tuntia putkeen, ja yon aikana joen pinta nousi kolme metria. Silloin poliisit sulkivat joen liian vaarallisena. Joku tolkku taallakin.
Viikon jalkeen todettiin, etta nyt on korkea aika jatkaa matkaa Vang Viengista. Maksa tarvitsi lepoa. Me palattiin Luang Prabangiin, ja kaiken sen riehumisen ja rallastamisen jalkeen temppelitkin alkoivat taas kiinnostaa. Me kiivettiin maen paalla olevaan temppeliin ihailemaan auringonlaskua, herattiin aamulla aikaisin katsomaan munkkien kulkuetta, jarkattiin tuk tuk -reissu vesiputouksille ja syotiiin mahat tayteen paikallisia herkkuja markkinoilla.
Vesiputoukset olivat aika makeat. Putous naytti aivan silta, kuin joki olisi aivan yllattaen vain paattanyt muuttaa suuntaansa ja kulkea metsan lapi. Vesi virtasi leveasti puiden lomasta, ja maisema naytti aivan sadulta. Me pulikoitiin viileassa ja virkistavassa vedessa aikamme, kunnes uiva norsu kakki mun paalle. Jep. Nyt on sekin sitten koettu. Me palattiin parkkipaikalle ja todettiin, etta meidan tuk tuk -kuski oli ottanut hatkat. Me maksettiin koko matka etukateen, silla tuk tuk kaipasi bensaa ja kuskilla ei ollut tarpeeksi kateista. Ma sanoin Grantille, etta meidan kannattaisi maksaa etukateen vain puolet, silla ma huomasin, etta meidan tuk tuk -kuski kaivoi taskustaan mojovan nipun seteleita, kun han antoi meille vaihtorahat. Jaa, etta ei ole tarpeeksi katesita bensaan, hmm? Grant totesi vain, etta nyt ei olla Vietnamissa ja ala ole vainoharhainen. Ei ole, kuulkaas, helppoa olla aina oikeassa. Ma otin viela varmuuden vuoksi valokuvat meidan tuk tukin rekisterikilvesta, silla ma olin ihan varma, etta jotain jekkuja tulee matkaan ja ma en ole viela tavannut rehellista tuk tuk -kuskia. Me hypattiin toiseen tuk tukiin, jolla meidan seuralaiset olivat saapuneet perille ja sovittiin, etta heidan kuski kay perimassa meidan kuskilta paluumatkan rahnat.
Pari paivaa relattuamme Luang Prabangissa me jatkettiin matkaa kohti Thaimaata. Bussilla kulkeminen on todella hidasta ja epavarmaa Laosissa, joten me paadyttiin laivaan. Meidan pikku paattimatka kesti yhteensa kaksi paivaa: kymmenen tuntia ensimmaisena paivana, yo kylassa ja kymmenen tuntia seuraavana paivana. Matka oli pitka mutta huomattavasti miellyttavampi kuin yli vuorokausi tinapurkissa, joka saattaa jaada jumiin maanvyorymiin. Paatin kyydissa me saatiin sentaan nauttia saasta ja raikkaasta ilmasta, me voitiin heittaa pitkaksemme ja ottaa nokoset, pelata korttia muiden reissaajien kanssa ja ihailla tietysti niita maisemia. Meidan yo kylassa oli hieman outo. Kylan lahettyvilla viljellaan todennakoisesti opiumia. Niin oudosti paikalliset kayttaytyivat. Lisaksi joka ravintolan menulta loytyi happy shake, happy pizza, happy cookies, happy coffee, happy happy ja niin edelleen.
Me saavuttiin lopulta Thaimaan rajalle mutta paadyttiin viela viimeiseen Laosin viettelykseen. The Gibbon Experience. Jee jee. Oli kylla ihan pirun kivaa. Gibboni-kokemus ei oikeastaan liity kauheasti gibboneihin ollenkaan. Kyseessa on pirun pitkat ja pirun korkeat vaijerit, joiden varassa liidetaan kuten Peter Pan vuoren huipulta laaksojen yli toisen vuoren huipulle. Pisin vaijeri oli noin 700 metria ja lyhyin 400 metria. Vaijerit killuivat noin 150 metria puiden ylapuolella, ja puutkin ovat vahintaan 100 metria korkeita. Jumankauta etta oli kivaa! Ma huusin ja kiljuin, kirosin ja hihkuin. Grant samoin.
Ensimmaisena paivana me patikoitiin sademetsassa kolmisen tuntia, ja sitten alkoi liitaminen. Me zippailtiin puoden ylla nelisen tuntia ja saavuimme meidan majoitukseen. Me yovyttiin hurjan korkeassa puumajassa keskella sademetsaa. Maisemat olivat jalleen mielettomat. Parasta puumajassa oli kylpyhuone, jossa ei ollut seinia lainkaan. Siina pestessa paivan hiet niskasta sai samalla ihailla pitkalle kaukaisuuteen aukeavia maisemia ja sademetsan elamaa. Linnut lauloivat koreasti, perhoset porrasivat ymparilla ja tuuli humisi iholla. Me syotiin laolaisia herkkuja auringon laskiessa horisontin taakse ja tyhjennettiin firman tarjoama viinipullo. Rupateltiin muiden kanssa, vaihdettiin matkatarinoita ja paikattiin paivan kolhut.
Aamulla herasimme korvia huumaavaan ujellukseen. Sademetsan sirkat huutavat kuin palosireeni aina auringon laskiessa ja noustessa. Meteli on yllattavan kova. Syotiin aamiainen ja jatkoimme puunlatvojen ylla kiitamista viela muutaman tunnin. Meita olisi pitanyt olla odottamassa kyyti takaisin kaupunkiin, mutta jeeppia ei nakynyt missaan. Tarvoimme nilkkoja myoten mudassa keskipaivan polttavassa kuumuudessa lahemmas kymmenen kilometria, ennen kuin selvisi, mihin meidan jeeppi oli kadonnut. Siellahan se seisoi mudassa omia nilkkojaan myoten. Kuski oli omillaan hieman pulassa, mutta tiimityona me saatiin menopeli taas rullaamaan. Paluumatka oli vahintaankin pomppuinen, ja pojilla oli hankaluuksia pysya kyydissa jeepin lavalla. Me vaan tyttojen kanssa kikateltiin sisalla suojassa mudalta.
Perilla me vaihdettiin vaatteet, tsekattiin itsemme ulos Laosista, ylitettiin joki ja tsekattiin itsemme sisaan Thaimaahan. Sen pituinen se.
Ai niin. Se salainen sota. Mites sen nyt tiivistaisi jattamatta mitaan olennaista pois? Vietnamin sodan aikaan pohjoisen kommarit kuljettivat aseita ja tarvikkeita Etela-Vietnamiin johtajansa mukaan nimetylla Ho Chi Minh -reitilla, joka poikkesi myos Laosiin ja Kambodzaan. Jenkit katsoivat taman olevan tarpeeksi tarpeeksi hyva syy pommittaa maa takaisin kivikaudelle. Sota oli kuitenkin salainen muutamasta hyvasta syysta. Ensinnakin jenkit itse olivat kurkkuaan myoten taynna Vietnamin sotaa tassa vaiheessa, eivatka he valttamatta olisi lammenneet uudelle sodalle, joka kaytiin maassa, jolla oli vahintaankin omituinen nimi. Toiseksi Laosin valtio itse ei ollut tehnyt mitaan jenkkeja vastaan. Kuulostaako jotenkin tutulta?
Okei. Koska kukaan ei ollut valvomassa sodan kulkua, saivat CIA-kenraalit rellestaa maassa, miten itse tahtoivat. Apocalypse Now -leffan kenraali Kurtzin hahmon taustalla on eras Laosissa riehunut jenkki, joka muun muassa antoi tippia paikallisille sotilaille, jotka toivat kenraalille parin kommunistikorvia. Sita mina en tieda, mika erottaa kommunistikorvat normaalista korvista, mutta tuskin tiesi kenraali itsekaan. Mutta eivat olleet maavoimat ainoita yliampujia tassa sodassa. Sodan aikana Laosin paalle satoi enemman pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana koko maailmassa. Miettikaapa sita.
Valilla ma katson vieresta ja ihmettelen kaikkia niita alyttomyyksia, mihin turistit lahtevat mukaan. Meita paapotaan ja valvotaan Euroopassa niin, etta oma maalaisjarki on paassyt katoamaan. Monet tuntuivat ajattelevan, etta jos meidat kerta paastetaan jokeen, sen on oltava turvallista. Sitten lahdetaan uimaan kosken yli, vaikka ei olla edes kavelykunnossa enaa. Monikaan tuskin uisi pauhaavan ja kuohuvan joen yli, jos se sijaistisi kotimaassa. En mina ainakaan. Taalla ajatellaan toisin. Olet itse vastuussa itsestasi. Jos telot itsesi, oma moka. Ei haasteita, ei oikeusjuttuja. Eraana yona satoi yhdeksan tuntia putkeen, ja yon aikana joen pinta nousi kolme metria. Silloin poliisit sulkivat joen liian vaarallisena. Joku tolkku taallakin.
Viikon jalkeen todettiin, etta nyt on korkea aika jatkaa matkaa Vang Viengista. Maksa tarvitsi lepoa. Me palattiin Luang Prabangiin, ja kaiken sen riehumisen ja rallastamisen jalkeen temppelitkin alkoivat taas kiinnostaa. Me kiivettiin maen paalla olevaan temppeliin ihailemaan auringonlaskua, herattiin aamulla aikaisin katsomaan munkkien kulkuetta, jarkattiin tuk tuk -reissu vesiputouksille ja syotiiin mahat tayteen paikallisia herkkuja markkinoilla.
Pari paivaa relattuamme Luang Prabangissa me jatkettiin matkaa kohti Thaimaata. Bussilla kulkeminen on todella hidasta ja epavarmaa Laosissa, joten me paadyttiin laivaan. Meidan pikku paattimatka kesti yhteensa kaksi paivaa: kymmenen tuntia ensimmaisena paivana, yo kylassa ja kymmenen tuntia seuraavana paivana. Matka oli pitka mutta huomattavasti miellyttavampi kuin yli vuorokausi tinapurkissa, joka saattaa jaada jumiin maanvyorymiin. Paatin kyydissa me saatiin sentaan nauttia saasta ja raikkaasta ilmasta, me voitiin heittaa pitkaksemme ja ottaa nokoset, pelata korttia muiden reissaajien kanssa ja ihailla tietysti niita maisemia. Meidan yo kylassa oli hieman outo. Kylan lahettyvilla viljellaan todennakoisesti opiumia. Niin oudosti paikalliset kayttaytyivat. Lisaksi joka ravintolan menulta loytyi happy shake, happy pizza, happy cookies, happy coffee, happy happy ja niin edelleen.
Me saavuttiin lopulta Thaimaan rajalle mutta paadyttiin viela viimeiseen Laosin viettelykseen. The Gibbon Experience. Jee jee. Oli kylla ihan pirun kivaa. Gibboni-kokemus ei oikeastaan liity kauheasti gibboneihin ollenkaan. Kyseessa on pirun pitkat ja pirun korkeat vaijerit, joiden varassa liidetaan kuten Peter Pan vuoren huipulta laaksojen yli toisen vuoren huipulle. Pisin vaijeri oli noin 700 metria ja lyhyin 400 metria. Vaijerit killuivat noin 150 metria puiden ylapuolella, ja puutkin ovat vahintaan 100 metria korkeita. Jumankauta etta oli kivaa! Ma huusin ja kiljuin, kirosin ja hihkuin. Grant samoin.
Ensimmaisena paivana me patikoitiin sademetsassa kolmisen tuntia, ja sitten alkoi liitaminen. Me zippailtiin puoden ylla nelisen tuntia ja saavuimme meidan majoitukseen. Me yovyttiin hurjan korkeassa puumajassa keskella sademetsaa. Maisemat olivat jalleen mielettomat. Parasta puumajassa oli kylpyhuone, jossa ei ollut seinia lainkaan. Siina pestessa paivan hiet niskasta sai samalla ihailla pitkalle kaukaisuuteen aukeavia maisemia ja sademetsan elamaa. Linnut lauloivat koreasti, perhoset porrasivat ymparilla ja tuuli humisi iholla. Me syotiin laolaisia herkkuja auringon laskiessa horisontin taakse ja tyhjennettiin firman tarjoama viinipullo. Rupateltiin muiden kanssa, vaihdettiin matkatarinoita ja paikattiin paivan kolhut.
Aamulla herasimme korvia huumaavaan ujellukseen. Sademetsan sirkat huutavat kuin palosireeni aina auringon laskiessa ja noustessa. Meteli on yllattavan kova. Syotiin aamiainen ja jatkoimme puunlatvojen ylla kiitamista viela muutaman tunnin. Meita olisi pitanyt olla odottamassa kyyti takaisin kaupunkiin, mutta jeeppia ei nakynyt missaan. Tarvoimme nilkkoja myoten mudassa keskipaivan polttavassa kuumuudessa lahemmas kymmenen kilometria, ennen kuin selvisi, mihin meidan jeeppi oli kadonnut. Siellahan se seisoi mudassa omia nilkkojaan myoten. Kuski oli omillaan hieman pulassa, mutta tiimityona me saatiin menopeli taas rullaamaan. Paluumatka oli vahintaankin pomppuinen, ja pojilla oli hankaluuksia pysya kyydissa jeepin lavalla. Me vaan tyttojen kanssa kikateltiin sisalla suojassa mudalta.
Perilla me vaihdettiin vaatteet, tsekattiin itsemme ulos Laosista, ylitettiin joki ja tsekattiin itsemme sisaan Thaimaahan. Sen pituinen se.
Ai niin. Se salainen sota. Mites sen nyt tiivistaisi jattamatta mitaan olennaista pois? Vietnamin sodan aikaan pohjoisen kommarit kuljettivat aseita ja tarvikkeita Etela-Vietnamiin johtajansa mukaan nimetylla Ho Chi Minh -reitilla, joka poikkesi myos Laosiin ja Kambodzaan. Jenkit katsoivat taman olevan tarpeeksi tarpeeksi hyva syy pommittaa maa takaisin kivikaudelle. Sota oli kuitenkin salainen muutamasta hyvasta syysta. Ensinnakin jenkit itse olivat kurkkuaan myoten taynna Vietnamin sotaa tassa vaiheessa, eivatka he valttamatta olisi lammenneet uudelle sodalle, joka kaytiin maassa, jolla oli vahintaankin omituinen nimi. Toiseksi Laosin valtio itse ei ollut tehnyt mitaan jenkkeja vastaan. Kuulostaako jotenkin tutulta?
Okei. Koska kukaan ei ollut valvomassa sodan kulkua, saivat CIA-kenraalit rellestaa maassa, miten itse tahtoivat. Apocalypse Now -leffan kenraali Kurtzin hahmon taustalla on eras Laosissa riehunut jenkki, joka muun muassa antoi tippia paikallisille sotilaille, jotka toivat kenraalille parin kommunistikorvia. Sita mina en tieda, mika erottaa kommunistikorvat normaalista korvista, mutta tuskin tiesi kenraali itsekaan. Mutta eivat olleet maavoimat ainoita yliampujia tassa sodassa. Sodan aikana Laosin paalle satoi enemman pommeja kuin koko toisen maailmansodan aikana koko maailmassa. Miettikaapa sita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti