Se on menoa ny

Lähtöpäivä lähestyy. Kämppä on laitettu suurin piirtein pakettiin. Kauheasti on raahattu kamaa kadunposkeen, josta se on kadonnut kuin rasvattu salama kuin pieru saharaan. Ihan jees, ei tarvitse itse viedä tavaraa kaatopaikalle. 

Noin 90 % kamasta meni joko tienposkeen, noin 8 % meni naapureille hoitoon siltä varalta, että joskus vielä palataan Wadeyeen, ja 2 % kamasta meni rinkkaan. Mä olin hyvin tietoinen siitä, että mä en tule tarvitsemaan Suomessa joulukuussa farkkushortseja ja bikineitä, mutta jostain syystä ne lähti silti mukaan.

Viimeisiin viikkoihin kuuluu perinteisesti myös läksiäiset ja viinakaapintyhjennyskemut. Yleensä ne tapahtuvat samaan aikaan samassa osoitteessa. Osa jengistä juhlii poistumistaan, ja loppujen täytyy rehtorin käskystä varmistaa, että asuntoihin ei jää loman ajaksi alkoholia. Jos kämppään murtautujan saavat saaliikseen votkapullon, on murrot seuraavallakin lomalla aika todennäköiset. Kavereilta on viety esimerkiksi viinietikat ja oliiviöljyt, kun pullot näyttivät niin houkuttelevilta. 

Mä juhlin läksiäisiä viikkoa ennen muita pidemmän kaavan kautta, joten virallisista läksiäisistä mä lähdin nukkumaan jo kello yhdeksän. Ei vain pystynyt. Joku ihanuus oli kyllä löytänyt mun puhelimen ja jättänyt sinne kaikenmoisia aarteita.

Viimeinen päivä meni niin tuli pyllyn alla, että ei oikein kerennyt fiilistelemään lähtöä. Piti tyhjentää työpöytä, saada tärkeät paperit säilöön, valokuvat työkoneelta, viritellä jekkuja seuraavan vuoden opettajia varten jne. Oikeastaan ihan hyvä. Mä en mitenkään nauti hyvästeistä. 

Ne ihmiset, joille hyvästit olisin halunnut heittää, ovat jo lähteneet Wadeyestä aikaa sitten. Meidän paikalliset opet varmaan ovat vielä maisemissa silloinkin, kun palataan (jos palataan). Jostain syystä ne ihmiset, jotka haluavat tulla puhumaan siitä, miltä nyt tuntuu ja ollaanko iloisia ja aikukivamennäkotiinliibalaaba, ovat myös niitä ihmisiä, joiden kanssa mua ei pätkääkään kiinnosta puhua yksityiselämästäni. 

Niinpä mä tirautin pienet itkut lentokentällä kummitytön perheen kanssa, ja that's it. Vähän tuli myös haikea olo matkalla lentokentälle. Ajettiin koulusta suoraan kentälle, mutta matkalla tuli vastaan oma talo, oma puutarha. Siinä sitä tuli ajatelleeksi, että nyt saattaa olla viimeinen kerta, kun näen tuon talon, tuon puutarhan, naapurin koiran, joka käy meillä aina syömässä, tuon kapisen uima-altaan, missä en edes ole uinut kuin pari kertaa, kun vesi on niin sen näköistä, että sieltä saa lepran, ja varsinkin, kun uima-allas on ollut suljettuna ainakin kerran viikossa koko vuoden sen takia, että sinne on joku paskonut. Joo, ei tä sittenkään oo niin kamalaa lähteä.