Kuy

Kuy (äännetään koi) on pienen pieni kylänen Wadeyestä pohjoiseen. Meidän koulu on törsännyt rahaa oikein komeaan nelivetobussiin, joten me lähdettiin sitä ulkoiluttamaan meidän luokan kesken. Olihan meillä toki toinenkin syy. Aussilassa koulujen valtiolta saamat rahat ja avustukset nimittäin perustuvat oppilasmäärille. Ero suomalaiseen käytäntöön on merkittävä siinä, että mammonan määrä ei perustu sille, montako oppilasta koulussa on vaan siihen montako oppilasta koulussa on. Siis koulurakennuksessa.

Meidän koulun kirjoilla on satoja oppilaita, mutta käytännössä kouluun tulee kunakin päivänä vain kourallinen kirjoilla olevista oppilaista, ja näiden itse koulurakennukseen tulevien oppilaiden perusteella meille myönnetään varoja. Toisaalta ihan järkeenkäypää, mutta se merkitsee sitä, että meillä ei oikeastaan ole edes valmiuksia ottaa vastaan sellaisia oppilaita, jotka nyt syystä tai toisesta ovat koulun kirjoilla mutta eivät ole käyneet koulussa esimerkiksi muutamaan vuoteen. 

Se mikä systeemissä on kaikista höperöintä on se, että oppilasmäärät lasketaan juuri ennen lomia keskellä kuivaa kautta, jolloin suurin osa oppilaista - siis niistäkin, jotka tulevat kouluun muuten joka päivä - ovat perheensä kanssa ryteikössä. Numerot voitaisiin myös laskea keskellä monsuunikautta, jolloin oppilaista suurin osa on Wadeyessä, sillä yhteydet heidän omille mailleen on tulvien takia poikki ja metsästäminen on hankalaa, kun krokot pyörivät tulvavesissä. Mutta ei. Ihan kuin Northern Territoryn -osavaltio ei haluaisikaan aboriginaali oppilaita kouluihinsa. Eihän sitä tietenkään ääneen sanota.

No, mutta. Niin me sitten yritettiin ryteikköreissulla houkutella oppilaita kouluun. Tällä kertaa tytöt ja pojat saivat lähteä samalle reissulle, sillä ohjelmassa ei olisi mitään varsinaista kulttuuritoimintaa, jossa jätkien ja likkojen täytyisi olla erillään. Me köröteltiin ilmastoidussa bussissa Kuyhin kuin parhaatkin kuninkaalliset. Perillä me pompoiltiin rannalla ja kuunneltiin paikallisten tarinoita. Mäkin ymmärsin noin kymmenen minuutin puheesta ehkä jopa viisi sanaa. Nytpä tiedän, mistä niiltä main löytyy hanhen ja kilpikonnan munia, jos sattuu nälkä yllättämään. 

Mä kysyin, onko meidän turvallista kahlailla rantavesissä, ja meidän opas myönsi meille luvan. Ei me juuri polvia syvemmälle uskallettu veteen mennä, mutta sekin jo virkisti kovasti. Krokoja ei kuulemma alueella ole näkynyt. Vähän aikaa mä puljasin ja menin sitten jututtamaan kuistilla istuvaa mummoa, joka tiesi mulle kertoa, että eilen viimeksi oli rannalla nähty iso kroko. No, voi perrrrrrkele! "Nyt, mukulan vähän helvetin nopeasti pois sieltä vedestä!"

Henkiin jäätiin. Kroko oli kuulemma tunnistettu vanhaksi tutuksi, sillä oli vain yksi silmä. Paikallinen mies oli sitä täräyttänyt haulikolla päähän, eikä sille muuta ollut käynyt kuin silmä lähtenyt. Sellaisia ne krokot on. Ei niitä saa millään hengiltä. Mun luokan pojat arvelivat, että krokotiili olisi eräs koulun oppilas, jolla on vähän kiero silmä. Mäkin siinä naurahdin, enne kuin tajusin, että pojat olivat ihan tosissaan. Tämä kaveri kun on vähän velmu luonteeltaan, ja yksi hänen toteemieläimistään on krokotiili. Sitten on vielä se silmä juttu. Tietysti se on Dennis!

Paluumatkalla me pysähdyttiin paikalla, johon oli rysähtänyt muutama vuosi sitten pienlentokone. Kone oli hautautunut niin syvälle hiekkaan, ettei sitä sieltä saatu pois. Kapteenin ruumis on kuulemma vielä koneessa sisällä. Päälle on vain lykätty hautakivi muistoksi. Tiedä sitä sitten. Mutta niin ryteikössä kone kyllä on, että ei näille maille olisi millään ilveellä saatu kaivureita tai nostovehkeitä.

Kouluun päästyämme oli porukka aika naattia. Onneksi saatiin reksiltä lupa mennä suoraan kotiin. Pitkä päivä auringossa kyllä vetää mehut kaikista. Sitä paitsi päivä oli hyvinkin onnistunut, sillä mä taisin saada kaikki mukulat mukaan. Nyt on niitä numeroita, joilla saadaan sitä mammonaa.