FINSKI I'm on a boat...

... if you're on the shore, then you're sure not me - oh!

Käytiin likkojen kanssa Naantalissa. Ei muuta.

Kapteeni ja varvasohjaus

FINSKI Loma-loma-loma!

Juhuu, mulla alkoi loma!

Suomessa oli kesä, joten tuntui jotenkin luontevalta lähteä sinne lomanviettoon, vaikka meillä onkin se opintovuoden lyhyempi loma. Joululomalla meillä olisi kuusi viikkoa lomaa, mutta eihän tänne silloin tule myrkkykään. On pimeää ja kylmää; kaikki ovat töissä.

Me lennettiin samaa matkaa Kränän kanssa Helsinkiin, mutta se vielä jatkoi Ruotsiin veljensä luokse viikoksi. Mä lähdin lentokentältä suoraan kohti Mikkeliä ja mökkiä. Olihan sentään juhannussunnuntai. Meinasin myös, että aikaerosta voisi olla mukavampi päästä yli mökillä kuin Turussa. Aika hintsusti sitä aikaerotautia edes oli.

Mä muistin, että edellisellä kerralla Suomeen palatessa mä ihmettelin, miten vihreää täällä oli. Nyt mä olin osannut varautua henkisesti Suomen vihreyteen, mutta tällä kertaa mut yllätti, miten pitkiä ja suoria meidän puut ovat. 

Mökillä oli vielä mutsin ja ukkon juhannusvieraat. Ja koirankin näin pitkästä aikaa. Tosin se tinttasi mua noin kymmenen minuutin sisällä käteen oikein voimalla. Sentin levyinen ja pituinen kulmahampaan kolo mulle tuli kämmenselkään ja pari pienempää reikää kämmeneen. Ei se oikein sattunut, mutta kyllä siitä verta tuli aikamoisesti ja sitten se turposi.

Turposi ja turposi ja turposi. Ei sitä oikein omaksi kädekseen tunnistanutkaan. Me laitettiin päälle haavapulveria ja betadinea kauhea määrä. Sitten harsoa. No niin, ei sitten saunottu tai uitu yhtään. Ei mennyt ihan kuin Stromsössä. Sitten mä huomasin parin päivän päästä, että meidän betadinetkin olivat menneet vanhaksi  helmikuussa 1986. Jep, mä olin silloin neljä ja puoli vuotta vanha.

Mä kävin sitten Turkuun päästyä näyttämässä sitä terveyskeskuksessa. Ne eivät mua Kirkkotielle huolineet, sillä jostain syystä mun osoitetiedot olivat vielä Varissuolla. Sinne ne mut huolivat. Terveydenhoitaja katsoi, että ihan hyvän näköinen se purema on, mutta laitetaan nyt varmuuden vuoksi antibiootit. Lääkärikin sitä vilkaisi.

Sitten tulikin ropleema. Mulle olisi pitänyt lähettää lasku. Mä sanoin, että en ole moneen vuoteen asunut Varissuolla ja voisiko laskun kenties laittaa mun vanhempien osoitteeseen. Ei voi. Voiko mun osoitetietoja sitten muuttaa. Ei voi. Mmmm, voiko maksun suorittaa käteisellä tässä ja nyt. Ei voi. Jaa. Sitten terveydenhoitaja, lääkäri ja reseptionisti keskustelivat jonkin aikaa ja päättivät, että nyt käy vahingossa niin, että lasku jää lähettämättä. 

Mä olin jo ovesta ulkona, kun lääkäri sanoi, että reseptin voi sitten hakea, mistä tahansa apteekista. Varissuolta tai sitten mutsin ja ukkon lähistöltä. No, sepä hyvä. Muisti lääkäri sitten vielä kysäistä mun kela-kortista. No, se perkulehan on Wadeyessä mun yöpöydällä. Lääkäri kävi sitten vielä vaivihkaa lääkevarastosta mulle nyysimässä lääkkeitä.

Mä kiittelin vuolaasti. Ensiluokkaista palvelua ja joustavuutta kaupungin laitokselta. Olisi pitänyt käydä viemässä niille vaikka suklaalevyt!

Mistä näitä oikein tulee?

No niin, meillä oli kylässä taas hyväntekijöistä. Mistä näitä oikein tulee?

Tällä kertaa pelastamista kaipailivat meidän kylän paikallisten munuaiset. Munuais-parat eivät varmaan edes tienneet, että kaipaavat parantamista.

Eräänä päivänä paikalle ilmestyi taas kasa valkonahkoja, jotka olivat kauhean tohkeissaan siitä, mitä kylässä tapahtuu. He halusivat järjestää meidän muksuille munuaisbileet. Jaha, no niin. Me sitten keskeytettiin taas kaikki, mitä tapahtuu luokassa, kaikki opiskelu seis ja mennään istumaan pihalle ja kuuntelemaan, kun valkoinen täti kertoo meille kuona-aineista.

Täti ei oikein ollut miettinyt, mihin tuli ja kenelle puhui. Täti laittoi koko koulun istumaan pihalle kuumaan auringonpaisteeseen lähes koko päiväksi ja oletti, että kaikki ekaluokkalaisista lukiolaisiin jaksaisivat istua paikallaan ja kuunnella vierasta kieltä hiljaa monta tuntia. Eipä onnistuisi tavallisessa koulussakaan, jossa oppilaat tietävät, miten koulussa käyttäydytään.

Täti paasasi ja paasasi. Kukaan ei kuunnellut. Sitten soi musiikki helevetin kovaa, ja täti repi kaikki muksut tanssimaan. Sitten riehuttiin 10 minuuttia, minkä jälkeen täti halusi kaikki istumaan hiljaa. Kas, kun ei onnistunut, kun muksut oli saatu vauhkoiksi. Täti sanoi muutamaan otteeseen, että nyt on niin tärkeää asiaa, että hän ei puhu, ennen kuin kaikki ovat hiljaa. Hah! Hyvä yritys. Sitten täti käskytti opettajat tukkimaan oppilaiden suut. Hah! Ihan kuin muksuissa olisi on-off-nappula, jossain. Mä vaan pyörittelin silmiäni.

Kaiken kruunasi munuaiseksi pukeutunut maskotti, joka ilmestyi lavan takaa tanssimaan lasten kanssa. Muksuilla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tämä kummastus oli. Nyrkkeilysäkki oli ilmeinen vastaus, joten pari sataa muksua hyökkäsi maskotin kimppuun, alkoi takoa munuaismaskottia kylkiin, kaatoi hepun maahan ja potki sitä. 

Aivan parasta. Onneksi kohta on loma.



UPDATE: Ja kuusi kuukautta myöhemmin. Tässä on lopputulos. Saivat, mitä halusivat: valokuvia mustien lasten kanssa.

Peace out, Lizzy!

Jotain hyötyä on kuningattarestakin. Sillä on nimittäin kerran vuodessa synttärit, jolloin me saadaan kansallinen vapaapäivä. Se, että Aussilassa juhlitaan kuningattaren synttäreitä ja vielä ihan vääränä päivänä, on aika yhdentekevää, sillä me saadaan pitkä viikonloppu eikä sitä kuningatarta kukaan juhli kumminkaan. Kaikki vaan vetävät naamariin hirveät määrät grillisapuskaa ja bisseä.

Me lähdettiin juhlimaan erään työkaverin läksiäisiä muutaman sadan kilometrin päähän puolisivitykseen. Adelaide Riveriltä on vielä pitkä matka Darwiniin, mutta on se jo huomattavasti lähempänä liikennevalojen ja rullaportaiden maailmaa kuin Wadeye. Me vuokrattiin mökki karjatilalta ja leiriydyttiin sinne viikonlopuksi. Läheltä löytyi vielä pubi, josta sai sapuskaa ja jossa näytettiin futista. Pojat olivat tyytyväisiä. Farmilla oli pienen pieni ponivauva, joka ei ollut paljon puudelia suurempi. Tytöt olivat tyytyväisiä.

Ensimmäisenä päivänä me lähdettiin läheisille kuumille lähteille. Tuntui aika pirun kivalta löhötä lämpimässä ja krokotiilittömässä vedessä tölkki kourassa. Me makoiltiin likkojen kanssa rannalla, ja pojat löysivät vedestä varjoisen paikan. Mä olin taas telonut selkäni (ks. aikaisempi postaus), ja lämmin vesi tuntui aika rentouttavalta. Jos lähteiden hiekkaa kaiveli vähääkään, maa kävi niin kuumaksi, että ei sinne hennonut tunkea varpaitakaan.

Paluumatkalla sattui jonkun silmään kyltti, jossa mainostettiin pientä pubia keskellä ryteikköä. Sinnehän sitten oli pakko päästä. Keskellä ei mitään oli pieni peltitönö, josta sai bisseä. Vieraita oli sinä päivänä tainnut olla vain kourallinen, ja tönön isäntä innostui meidän seurasta niin, että kaivoi kitaran esiin ja pläjäytti meille pari omaa biisiä. Toinen vakiovieras taas intoutui lahjoittamaan meille omatekoista papaijaviiniä. Ei uskallettu maistaa, kun vasta kotona Wadeyessä, sillä noilla kotipolttoisilla on tapana pistää pakki sekaisin.

Seuraava päivä alkoi rauhallisesti maatilalla. Me leikittiin pikku ponin kanssa, härnättiin härkiä ja pulikoitiin altaassa. Oli oikeastaan ihan mukavaa makoilla vain ja ottaa iisisti. Me löysäiltiin uima-altaalla melkein koko päivä. Juhlakalu oli aina halunnut nähdä vesipuhvelin, joten me uskaltauduttiin (paikan isännän luvalla) laitumelle syöttämään puhvelia. Meitä varoitettiin, että emo ja poika ovat ihan mukavia, mutta isäpuhvelista kannattaa pysyä kaukana. Oli se emokin aikamoinen möykky, kun se lähti leivästä intoutuneena meidän perään ja söi pussinkin nälissään.

Illalla me lähdettiin ihmisten ilmoille, sillä kylillä oli aikamoiset cowboy-kekkerit. Rodeo is in town. Meidän kokemattomuus paistoi läpi hyvin selvästi. Ensinnäkin me oltiin unohdettu pukeutua koko farkkuun vaikka lämpötila huiteli kolmessa kympissä. Toiseksi meillä ei ollut kenelläkään hattua kutreilla. Kolmanneksi, noh, me oltiin kaikki aika vellihousuja paikallisiin poikiin ja likkoihin verrattuna.

Rodeo alkoi naisten temppuiluratsastuksella. Mä uskoisin, että temppuiluratsastus on varmaakin juuri se oikea ja virallinen termi. Kyllähän te tiedätte, se laji, missä ne menee tuhatta ja sataa tynnyrien ympäri. Sen jälkeen miehet temppuilivat villihevosten selässä.

Sitten hurjapäät ratsastivat härillä. Siitä lajista on temppuilu ja huumori kaukana. Me istuttiin likkojen kanssa aivan areenan vieressä metalliaitojen takana, mutta silti oli vähän jännäkakka housuissa, kun villihärkä kävi kolkuttelemassa aidan pieliä naaman edessä. Multa nousi iho aina kananlihalle, kun cowboyn ja härän ovi aukesi ja ne pääsivät areenalle. Ihmiset ulvoivat, taputtivat ja hurrasivat. Olihan se aika komiaa.

Seuraavana päivänä suurin osa porukasta oli kalpeana hiljaa, kun oli rodeon jälkeen ollut hilpeänä kaljaa. Me käytiin nimittäin rodeon jälkeen lehmipoikain kanssa vielä diskossa. Meidän matka takaisin Wadeyeen oli aika vaitonainen. Oli kyllä pirun hauska viikonloppu. En muista, koska olisi naurettu niin. Lisää tätä!

Seuraavana viikonloppuna oli sitten viralliset läksiäiset, joihin joku oli salakuljettanut ilotulitteita. Nehän ovat Aussilassa laittomia. Aussit ovat pirun hyviä kieltämään kaikenmoisia juttuja, joissa joku on joskus loukannut. Me ammuttiin raketteja pihalta, ja tottakai poliisi ilmestyi paikalle. Äkkiä ne sitten lähtivätkin, kun kerrottiin, että kyseessä on likat läksiäiset ja hän on ollut kylässä viitisen vuotta. 

Kadun mukulat riehaantuivat täysin. Onhan ilotulitteet aika harvinaista herkkua meillä päin. Yhtäkkiä talon portilla oli sata muksua huutamassa "one more, Lizzy, one more!" No, olihan niitä sitten ammuttava. Ja sitten tuli sakot. Niin, että tervemenoa, Lizzy!

Kuy

Kuy (äännetään koi) on pienen pieni kylänen Wadeyestä pohjoiseen. Meidän koulu on törsännyt rahaa oikein komeaan nelivetobussiin, joten me lähdettiin sitä ulkoiluttamaan meidän luokan kesken. Olihan meillä toki toinenkin syy. Aussilassa koulujen valtiolta saamat rahat ja avustukset nimittäin perustuvat oppilasmäärille. Ero suomalaiseen käytäntöön on merkittävä siinä, että mammonan määrä ei perustu sille, montako oppilasta koulussa on vaan siihen montako oppilasta koulussa on. Siis koulurakennuksessa.

Meidän koulun kirjoilla on satoja oppilaita, mutta käytännössä kouluun tulee kunakin päivänä vain kourallinen kirjoilla olevista oppilaista, ja näiden itse koulurakennukseen tulevien oppilaiden perusteella meille myönnetään varoja. Toisaalta ihan järkeenkäypää, mutta se merkitsee sitä, että meillä ei oikeastaan ole edes valmiuksia ottaa vastaan sellaisia oppilaita, jotka nyt syystä tai toisesta ovat koulun kirjoilla mutta eivät ole käyneet koulussa esimerkiksi muutamaan vuoteen. 

Se mikä systeemissä on kaikista höperöintä on se, että oppilasmäärät lasketaan juuri ennen lomia keskellä kuivaa kautta, jolloin suurin osa oppilaista - siis niistäkin, jotka tulevat kouluun muuten joka päivä - ovat perheensä kanssa ryteikössä. Numerot voitaisiin myös laskea keskellä monsuunikautta, jolloin oppilaista suurin osa on Wadeyessä, sillä yhteydet heidän omille mailleen on tulvien takia poikki ja metsästäminen on hankalaa, kun krokot pyörivät tulvavesissä. Mutta ei. Ihan kuin Northern Territoryn -osavaltio ei haluaisikaan aboriginaali oppilaita kouluihinsa. Eihän sitä tietenkään ääneen sanota.

No, mutta. Niin me sitten yritettiin ryteikköreissulla houkutella oppilaita kouluun. Tällä kertaa tytöt ja pojat saivat lähteä samalle reissulle, sillä ohjelmassa ei olisi mitään varsinaista kulttuuritoimintaa, jossa jätkien ja likkojen täytyisi olla erillään. Me köröteltiin ilmastoidussa bussissa Kuyhin kuin parhaatkin kuninkaalliset. Perillä me pompoiltiin rannalla ja kuunneltiin paikallisten tarinoita. Mäkin ymmärsin noin kymmenen minuutin puheesta ehkä jopa viisi sanaa. Nytpä tiedän, mistä niiltä main löytyy hanhen ja kilpikonnan munia, jos sattuu nälkä yllättämään. 

Mä kysyin, onko meidän turvallista kahlailla rantavesissä, ja meidän opas myönsi meille luvan. Ei me juuri polvia syvemmälle uskallettu veteen mennä, mutta sekin jo virkisti kovasti. Krokoja ei kuulemma alueella ole näkynyt. Vähän aikaa mä puljasin ja menin sitten jututtamaan kuistilla istuvaa mummoa, joka tiesi mulle kertoa, että eilen viimeksi oli rannalla nähty iso kroko. No, voi perrrrrrkele! "Nyt, mukulan vähän helvetin nopeasti pois sieltä vedestä!"

Henkiin jäätiin. Kroko oli kuulemma tunnistettu vanhaksi tutuksi, sillä oli vain yksi silmä. Paikallinen mies oli sitä täräyttänyt haulikolla päähän, eikä sille muuta ollut käynyt kuin silmä lähtenyt. Sellaisia ne krokot on. Ei niitä saa millään hengiltä. Mun luokan pojat arvelivat, että krokotiili olisi eräs koulun oppilas, jolla on vähän kiero silmä. Mäkin siinä naurahdin, enne kuin tajusin, että pojat olivat ihan tosissaan. Tämä kaveri kun on vähän velmu luonteeltaan, ja yksi hänen toteemieläimistään on krokotiili. Sitten on vielä se silmä juttu. Tietysti se on Dennis!

Paluumatkalla me pysähdyttiin paikalla, johon oli rysähtänyt muutama vuosi sitten pienlentokone. Kone oli hautautunut niin syvälle hiekkaan, ettei sitä sieltä saatu pois. Kapteenin ruumis on kuulemma vielä koneessa sisällä. Päälle on vain lykätty hautakivi muistoksi. Tiedä sitä sitten. Mutta niin ryteikössä kone kyllä on, että ei näille maille olisi millään ilveellä saatu kaivureita tai nostovehkeitä.

Kouluun päästyämme oli porukka aika naattia. Onneksi saatiin reksiltä lupa mennä suoraan kotiin. Pitkä päivä auringossa kyllä vetää mehut kaikista. Sitä paitsi päivä oli hyvinkin onnistunut, sillä mä taisin saada kaikki mukulat mukaan. Nyt on niitä numeroita, joilla saadaan sitä mammonaa.