Indo 2: Bali

Meillä oli tärskyt Grantin kanssa Gili-saarilla. Tytöt olivat lähteneet edellisenä päivänä, joten mä muutin takaisin bungaloon, jossa vietin ensimmäisen päivän. Takaisin samaan bungalle, jossa mulla oli intiimi kohtaaminen skorpionin kanssa. Kohtaaminen, josta vain toinen selvisi hengissä. Skorpioni ei kirjoita tätä blogia.

 

Mulla oli päivä aikaa toikkaroida yksin saarilla. Rantakuppiloiden omistajat, hierontaa tarjoavat naiset ja rihkamaa myyvät miehet alkoivat jo naljailla, että vieläkö sitä täällä ollaan. Moni tunsi mut jo nimeltä. Gili Meno oli kyllä mukava paikka. Mikäs siellä seuraa odotellessa. Mä palasin illalla uudelle bungalolle ja hokasin, että olin unohtanut valot sisälle päälle. Virhe. Täysin amatööri. Mun sänky ja lattia oli aivan täynnä kaikenmoisia ötököitä. Niitä oli tuhansia. Joka paikassa. Mun bungalo-setä toi mulle ison tölkillisen ötökkä-offia, ja me suitsuteltiin koko huone sitä täyteen. Vartin päässä oli lattia aivan kuolleiden hyönteisten peitossa. Bungalo-setä lakaisi lattian, ja homma näytti olevan hoidettu.

 

 

Kohtalokas bunga. Huomaa: valot päällä.

Väärin. Setä oli jo lähtenyt kotia kohti, kun mun näkökentän nurkassa liikahti jokin. Törky iso hämähäkki. Iso. Ja nopea. Hämähäkki. Mä suitsutin sitäkin ötökkä-offilla, eikä se tuntunut pitävän siitä yhtään, vaan se lähti vielä nopeammin karkuun. Kohti. Mun. Jalkoja. Lopulta se katosi mun sängyn ja patjan väliin jonnekin. Yök. Yök. Yök. Hyvä siellä nukkua. Lopulta mä löysin sen ja sain sen vihdoin hengiltä. Taisin vähän kirkuakin prosessin aikana. Sitten näkökentässä liikahti uudelleen. Ja uudelleen. Ja taas. Ja taas. Tietysti hämyrit olivat tulleet sisälle mökkiin niiden tuhansien ötököiden perässä. Yhteensä hirmuisia hämyreitä taisi olla kahdeksan. Mä olin vielä sumutellut loput myrkyt ensimmäisten niskaan ja viimeisiä oli aika hankala saada hengiltä. Hämähäkit olivat vielä sen kokoisia, ettei niille riittänyt ihan pikku tilkka. Yök. Yök. Yök. Ei tullut hirveän hyvin nukuttua.

Kuvittele, että nämä ovat hämähäkkejä. Ja karvaisia. Eikä yhtään söpöjä.

Seuraavana aamuna mä olin hereillä ja kassit pakattuna noin kello 4 valmiina muuttamaan toiseen bungaloon. Onneksi Grant, mun virallinen hämähäkintappaja, saapui samana päivänä. Me vietettiin Grantin kanssa vielä muutama päivä Gili-saarilla snorklaillen ja rantakuppiloissa notkuen. Snorklailusta tuli päivä päivältä haastavampaa, sillä meri alkoi kiukutella. Merivirrat olivat välillä niin voimakkaita, että rantaan pääsyyn sai tosissaan käyttää voimia. Mä aloin ymmärtää, miten ihmiset hukkuvat mereen. Jo Balin pääsaarelle päästyämme me kuultiin, että laivaliikenne saarille oli peruttu voimakkaiden aaltojen ja myrskysäiden vuoksi kokonaan. Päästiin juuri ajoissa pois.

Me suunnattiin Gileiltä Balin keskiosiin kaupunkiin nimeltä Ubud. Ubud on aina keikkunut Balin Top 10 -nähtävyyksien kärkipäässä, ja odotukset olivat korkeat. Mä olin kyllä tietoinen, että Ubudissa on paljon kaikenmoisia kursseja, tunteja ja esityksiä, jotka tietysti vaikuttavat Ubudin maagisen maineeseen, mutta myös maisemia oli kehuttu paljon. Me vietettiin Ubudissa yhteensä kolme päivää, ja täytyy sanoa, että olivat kyllä mun matkailu-urani turhimmat kolme päivää. Paikassa ei ollut mitään, mikä olisi kiehtonut. Ruoka oli keskivertoa länkkäreille suunnattua mättöä, maisemat olemattomat ja kaupunki aivan kertakaikkisen tylsä. Nähtävyydet nollissa.

Onneksi mun finskit likat olivat Ubudissa, ja sain heistä seuraa. Tytöt olivat viehtyneet Ubudiin sekä sen joogakursseihin ja viihtyivät paikassa hyvinkin. Yhtenä päivänä me koko konkkaronkka vuokrattiin auto ja kierreltiin Ubudin lähimaastoa. Onneksi. Alkoi Ubud aueta. Me käytiin muutamilla temppeleillä, eksyttiin sademetsään, uitiin pyhissä lähteissä ja kuviteltiin, miltä pilvien takana piilotteleva tulivuori oikein mahtaisi näyttääkään.

Ensimmäinen temppeli näytti hyvin samanlaiselta kuin intialaiset temppelit, joita me oltiin edellisenä vuonna Grantin kanssa nähty satoja. Joo joo, lingam sitä, lingam tätä. Lingam on muuten Shiwan tai jonkun muun hepun penis. Jotenkin oli sellainen olo, että näistä on jo valokuvia, joten me harhailtiin Grantin kanssa temppelialueen laitamilla. Me huomattiin kyltti, joka kertoi sademetsässä piilottelevan toisen temppelin. Okei, kuulostaa paremmalta. Eihän sieltä mitään temppeliä löytynyt. Tietenkään.

Seuraavat temppelit olivat askel parempaan suuntaan. Ja tietenkin mä puhun nyt täysin ulkopuolisena tarkkailijana, joka kiinnittää huomiota aivan ulkokultaisiin seikkoihin kuten siihen, miltä temppelit näyttää, ja onko niillä minkäänmoista turismiarvoa. Se, onko temppelissä millaiset vibat ja miten pyhä mikäkin Shiwan penis on, on mulle täysin yhdentekevää. Nämä temppelit oli rakennettu maasta pulppuavan lähteen ympärille. Musta hiekka vaan pyöri kuin atomipommipilvet kirkkaan lähteen pohjalla. Viereisessä altaassa sai kastautua ja saavuttaa nirvana, tai hyvä terveys, tai henkinen hyvinvointi tai ehkä kaikki edellä mainitut.

Matkalla kolmansille temppeleille me pysähdyttiin pienellä kahvifarmilla. Farmin ympärillä oli valloittava puutarha täynnä sellaisia kasveja, joiden meidän suomalaisten on helppo unohtaa olevan kasveja. Meillä tämä tavara tulee purkista. Tiedäthän, inkiväärit, sitruunaruohot, kaakaot, vaniljat sun muut. Tuoksut olivat mielettömät. Farmilla me saatiin observoida, miten maailman kalleinta kahvia oikein tehdään. Prosessi on kutakuinkin seuraavanlainen: 1. Kasvata kahvipuu ja korjaa sato. 2. Syötä sato näädälle. 3. Odota, että näätä paskoo. Grant tilasi kupin näädänkakkakahvia hintaan viisi dollaria kuppi. Huomautan, että sama kahvi maksaa Melbournessa noin satkun kupilta. Mä ryöväsin vähän kahvia. Se maistui - kahville. Farmin muut herkut olivat kyllä aivan mielettömiä. Me testattiin monta eri kahvi- ja tee sorttia. Lisäksi myymälästä löytyi ehkä parhain asia, mitä olen ikinä suuhuni laittanut. Vaniljasuklaa. Tummaa. Tuoretta. Tappohyvää.

 

Meidän viimeiset temppelit veivät kiistatta voiton. Ne kapusivat vuoren rinnettä ylös kohti huippua. Temppelit näyttivät upeilta hämärtyvää iltaa vasten. Me kuljettiin hiljalleen temppeleiden seassa ja ihmeteltiin, mistä niiden paksut katot oli tehty. Ne näyttivät aivan ihmishiuksilta. Ei sentään. Katot olivat siitä karvasta, joka peittää kookospähkinän kuorta. On mennyt kookos jos toinenkin näihin kattoihin. Mieletön.

Seuraavana päivänä me kierreltiin Grantin kanssa vain Ubudin lähimaastossa. Meidän opaskirjanen suositteli kävelylenkkiä maaseudulla, ja me päätettiin, että lähdetään katsomaan niitä Ubudin maisemia sitten. Ensin me eksyttiin pariksi tunniksi. Sitten me löydettiin oikea polku, mutta siellä oli muutama häntäheikki meitä vastassa. Vanha mummo seisoi portin kyljessä ja vaati meiltä 30 dollaria siitä ilosta, että me saadaan kävellä hänen maidensa poikki. No, onneksi satumalta (SARKASMIVAROITUS) meidän perässä polulla sattui kävelemään koltiainen, joka oli mukamas juuri matkalla kotikyläänsä ja voisi näyttää meille tien. Vain vaivaisella 50 dollarin summalla hän lähtisi meille oppaaksi ja puhuisi kaikki muutkin mummot ympäri, jotta me pääsisimme kulkemaan pienemmällä summalla heidän riisipeltojensa läpi. 

Mä taisin nauraa sille päin naamaa. Me käveltiin takaisin polkua pitkin päätielle, päätietä sata metriä kauemmas ja toista polkua alas, josta me saavuttiin mummon riisipellon toiseen laitaan. Sitä paitsi ei siellä opaskirjan suosittelemalla lenkillä ollut edes mitään näkemistä. Onneksi saatiin sentään peuhata sinä päivänä apinoiden kanssa puistossa. Päivä ei-täysin pilalla.

Me oltiin saatu Ubudista todella tarpeeksemme. Meidän oli kovin tarkoitus lentää Borneon-saarelle katsomaan orankeja. Ei saatu lentoja, joten me päädyttiin palaamaan Balin suurimpaan turistirysään lentokentän lähettyville. Me järkeiltiin, että siellä on helpompi järkätä loppuloman suunnitelmat kuntoon. Niin siinä sitten kävi, että me ostettiin ex tempore -lennot Sumatralle. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina se. 

 

 

Swim between the flags.