No niin, Nepal, jatketaan!

Hirvean kavelyurakan jalkeen oli aika makoisaa vain relata Pokharassa ja syoda hyvin. Me istuskeltiin kahviloissa pari paivaa ja lojuttiin hostellissa lukien kirjoja. Tosin mulla oli taas mahatauti, joten ei me paljon muuta olisi voitukaan tehda. Yhtena yona herasin yhtakkia siihen, kun mahaa vaansi niin pirusti. Sitten taas juostiin aika ripakassa tahdissa vessaan ja takaisin, vessaan ja takaisin. Mulla on nyt ollut kaksi ja puoli kuukautta sama intialainen mahatauti, jonka kanssa ma olen jo oppinut elamaan, mutta nyt mulla oli sille viela ruokamyrkytys kaveriksi. Grant oli jo sita mielta, etta nyt ostetaan lentoliput Suomeen ja laitetaan likka kuntoon. Paivan paasta oli jo parempi olo, ja me uskallettiin jatkaa matkaa.

Sen parin paivan aikana, jotka me vietettiin Pokharassa elaen leveasti, oli satanut aika paljon aika useasti. Viimeiset kaksi vuorokautta satoi putkeen. Liioittelematta. Satoi jatkuvasti ja tauotta. Aamulla lahdettiin rinkat suurinpiirtein vesitiiviiksi pakattuna kohti bussiasemaa. Ma kaaduin tietysti matkalla sateen liukkaaksi hiomalla polulla. Polvi auki. Loydettiin onneksi bussi, tai oikeastaan bussi loysi meidat niin kuin busseilla on tapana tehda naissa maissa, aika nopeasti, ennen kun oltiin taysin lapimarkia. Matkan aikana huomattiin, etta oli nakojaan satanut muuallakin. Tie oli ihan takussa, pitkat autojonot jurrasivat teilla ja lopulta pysahdyttiin kokonaan. Ma en viitsinyt edes vilkaista ulos. Yleensa tiella on nimittain lehma tai joku muu elukka, joka ei suostu liikkumaan. Nyt meilla kesti ja kesti, joten ma raotin vahan ikkunaa ja tungin paan ulos sateen uhallakin. Oho. Mitaan tieta ei ollut. Sade ja tulvat olivat vieneet tien mennessaan jonnekin-ties-minne, ja nyt tien paikalla virtasi koski. Ma puoliksi odotin, etta kohta sita on laskemassa lauma extreme-turisteja. Siita me kuitenkin lapi mentiin. Vesi ei oikeastaan ollut kovin syvaa, mutta nopeasti se kulki. Meidan matka katkesi yhteensa viitisen kertaa vesiesteisiin.

Loputtomaksi venyneen bussireissun jalkeen me hypattiin jeeppiin, jonka oli tarkoitus kuljettaa meidan aikamoisen kukkulan laelle Bandipur-nimiseen kylaan. Jeeppi hyppi edestakaisin tiella meidan rinkat katolla kaatosateessa noin kymmenen minuuttia ylamakeen ja sitten reissu tyssasi siihen. Maanvyorymia. Sade oli vienyt mennessaan paljon maata, eika meidan jeepilla ollut mahdollisuuksia paasta yli tai ympari. Ainoat vaihtoehdot oli palata alas tai kulkea viisi kilometria ylamakeen rinkka selassa sateessa mahataudin jalkivaannoissa ja polvi auki. Grant ehdotti, "Mita jos mentaisi Katmanduun?" "Sopii." Palattiin jeepilla takaisin alas, napattiin kupit teeta ja mietittiin, mita tehtaisiin. "Niin, ma kylla sanoin ihan vitsilla, etta mita jos mentaisi Katmanduun." Aha. No, ei sitten mitaan. Hypattiin takaisin jeepin kyytiin, rullattiin samaan kohtaan kuin viimeeksikin ja alettiin lampsia ylamakeen. Vai etta vitsilla! Mun mielesta ehdotus, etta ma mahatautisena ja toinen polvi rikkinaisena kannan 15-kiloista rinkkaa Himalajalla ylamakeen kaatosateessa maanvyorymien uhatessa seka yla- etta alapuolella, olisi ollut vitsi. Niin sita mentiin.

Tie oli tosiaan poikki ja useammasta kohtaa. Suurin osa maanvyorymista oli tuonut mukanaan mutaista maata tielle isoiksi keoiksi, mutta muutamassa kohtaa maanvyorymat olivatkin vieneet tien mukanaan. Uskomatonta kyllakin, tie oli ajokunnossa jo seuraavana paivana, ja ma kun olin arvellut, etta remonttihommissa olisi mennyt ainakin kuukausi. 

Pitkan ja maran nousun paatepisteessa meita odotti Bandipur, joka yllattaen naytti jotenkin italialaiselta kylalta. Bandipur oli sopo. Ma en oikein edes keksi parempaa adjektiivia kuvaamaan Bandipuria - ehka sootti. Ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen. Bandipur on ihan kuin ihka elava ulkoilmamuseo vahan kuin meikalainen Kasityolaismuseo, mutta ihmiset ihan oikeasti asuvat ja elavat siella, kayvat kauppaa, paimentavat vuohia ja viljelevat maata.

Italia?

Me yovyttiin piskuisessa majatalossa, jota emannoi vanha Newari pariskunta, jonka lapset olivat jo lentaneet pesasta ympari maailmaa. Lapsien tyhjaksi jattamat makuuhuoneet olivat nyt turistien vuokrattavissa. Oli jotenkin kivaa yopya taas pitkasta aikaa jonkun kodissa. Seinilla oli perhepotretteja, koulutodistuksia ja vanhoja piirroksia. Ehka osaksi mieluisan ympariston takia, ehka osaksi jatkuvan sateen vuoksi, me ei tehty juuri mitaan Bandipurissa. Maleksittiin kahviloissa seka ravintoloissa, ihailtiin kylan yllattavaa arkkitehtuutia ja katsottiin, kun koko kylan vaki valui hiljalleen meidan ohi.

Happy birthday, girl in pink!

Kolmen aarimmaisen hyvin nukutun yon jalkeen oli aika taas siirtya seuraavaan pisteeseen, joka oli Chitwanin kansallispuisto. Siirtyminen seuraavaan pisteeseen merkitsi jalleen bussimatkaa. Me ollaan parhaamme mukaan valtelty bussilla kulkemista, silla se ei ihan aikuisten oikeasti ole turvallista Nepalissa. Me ollaan ihan omin silmin nahty yksi bussi sapaleina rotkon pohjalla, ja uutisissa on harvasen paiva jotakin liikenneonnettomuuksista ja niista romuista siella rotkon pohjalla.

Nain meita varoitti Lonely Planet: "Bus travel poses a significant risk of accident. It's uncommon to drive for more than an hour on any strech of road without passing the burnt-out shell of a public buss crushed like tin foil into the canyon below. Travelling on an overnight bus trip is probably the most dangerous thing you can do in Nepal, and is certainly a bigger risk than currently posed by the Maoists and even more dangerous than the bungee jump (only kidding on that one). You are more than 30 times more likely to die in a road accident in Nepal than in most developed countries. During the research of this guide we passed ten fatal bus crashes in one ten-day period, which between them killed over 200 people. The message is clear; keep bus travel to a minimum."

Me istuttiin taas bussissa rystyset valkoisina, ja ma yritin olla katsomatta vastaan tulevaa liikennetta tai rotkon pohjaa. Onneksi me oltiin talla kerralla vuoren puolella tieta, ei rotkon puoleisella kaistalla. Perille paastyamme me kummatkin tunnustettiin, etta tuli matkan aikana etsittya bussista kaikki mahdolliset ulospaasytiet. Ma valitsin ikkunat, jotka olisi helppo lyoda rikki ja melkein jopa ihmiset, jotka olisi helppo tyontaa kumoon. Mutta hengissa ja ehjin nahoin paastiin taas perille.

Chitwan. Sademetsasuojelualue, jolla rymyaa lauma villeja elefantteja, aasialaisia sarvikuonoja, bengalintiikereita, alligaattoreita, pikku krokoja ja makean veden delfiineja. Suurin vetonaula on ehdottomasti sarvikuonot. Mentiin metsastamaan sarvikuonoja elefanttisafarille. Ei sarvikuonoja.

Mentiin metsastamaan sarvikuonoja kanoottiretkelle. Ei sarvikuonoja.

Kytattiin joen vierustaa kylasta. Ei sarvikuonoja.

Viimeisena iltana uskaltauduttiin kansallispuistoon kahdestaan ilman opasta, mika ei ole kauhean fiksua. SARVIKUONOJA! Vihdoinkin. Katseltiin niita muutaman kymmenen metrin paasta, mutta eikos eras nimelta mainitsematon halunnut testata kameraansa ja saada lahikuvaa kuonoista. Hiivittiin lahemmas ja lahemmas. Lopulta oltiin kymmenen metrin paassa sarvikuonoista. Toinen joessa plutaavista sarvikuonoista nosti katseensa suoraan mun silmiin, heilutti korviaan ja murahti. Mulle tuli kiire. Sydan kurkussa lahdin pinkomaan enka uskaltanut katsoa taakseni. Onneksi se oli vain varoitus, eika sarvikuono lahtenyt seuraamaan meita. Eras nimelta mainitsematon passi olisi halunnut menna takaisin viela lahemmas, mutta siihen ma vedin rajan. Joten pahoittelen: kuvat kuonoista ei ole kauhean selvia. KVG, jos kiinnostaa enemman.

Yhta suuri nahtavyys ovat paikalliset norsut, jotka lontystavat omaa tahtiaan keskella kylan raittia. Elefantteja kaytetaan seka ihan jokapaivaisissa hommissa etta turistien kuskina. Viidakon villielaimet kah kun eivat ole moksiskaan, jos vastaan tulee elefantti, mutta kirmaavat kylla karkuun, jos turisti tulee vastaan jeepin kyydissa. Toisaalta kaveleminenkaan ei ole turvallista keskella sademetsaa. Villinorsut, sarvikuonot ja alligaattorit hoitelevat vuosittain muutaman henkilon hengilta, joten elefantin selasta luonnon tarkkailu ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Lisaksi bonusta elefantilla ratsastamisessa on se, etta saa ratsastaa elefantilla.

Norsut vaan tuppaavat kovasti likaantumaan puuhassa, ja ne taytyy pesta. Elefantin pesu on ehka hauskinta, mita ma olen ikina tehnyt. Ma en vaan oikein tieda, kumpi loppujen lopuksi pesi kumpaa, mutta ma kikatin kuin pieni lapsi.

Itku pitkasta ilosta. Meilla olisi vastassa viela yksi bussireissu Katmanduun. Se meni ihan ookoo. Meidan kuski taisi jopa olla selvin pain. Meita oltiin varoiteltu, etta Katmandu on likainen, polyinen ja meluisa. Mua ei huvittanut ajatus Katmandusta patkaakaan nyt, kun olin patikointireissun jalkeen vihdoin unohtanut Intian ja alkanut olla taas suht rento. Itse asiassa Katmandu on oikein kiva paikka. Jep, likainen, polyinen ja meluisa, mutta ei mitaan verrattuna Intiaan. Katmandun uber turistikaupunginosa Thamelkin tuntui kivalta, silla me ei oltu nahty muita turisteja viikkoihin.

Me tultiin Katmanduun hyvissa ajoin, silla meidan oli tarkoitus jarjestaa viisumit ja lennot Bangladeshiin taalta kasin. Ma herasin aamulla kauheassa kuumeessa ja rakataudissa (ihan niin kuin naissa mahataudeissa ei olisi jo tarpeeksi), mutta raahauduin puolikuolleena Bangladeshin suurlahetystoon. Taytettiin liput ja laput, annettiin passikuvat jne. "96 dollaria, kiitos", sanoi suurlahetystotati. "Tah? Niinku yhteensa vai?" "Erikseen." Jaha. Netissa kylla sanottiin 30 dollaria. Kiitos kuulemiin. Bitakaa Bangladeshinne, me mennaan Bangkokiin. 

Laskeskeltiin, etta Bangladeshin reissusta tulisi pikkasen liian kallis, silla lennot sinne ja sielta edelleen Bangkokiin olivat jo valmiiksi kalliit. Lisaksi se suurin syy, miks me haluttiin Bangladeshiin, Sundabarnsin kansallispuisto, saattaa olla kiinni monsuunin vuoksi. Toisaalta jos kulkeminen on Nepalissa maavyorymien vuoksi hankalaa, mita se on sitten Bangladeshissa - kaikkien monsuunien ja sykloonien isanmaassa. Kaikkein painavin syy lentaa suoraan Bangkokiin oli kuitenkin se fakta, etta meidan opaskirjanen varoitti Bangladeshista, etta matkustaminen siella on viela hankalampaa kuin Intiassa. Ihmiset tuijottavat, koskettelevat, kerjaavat, huijaavat, puijaavat ja nipistelevat. Ma en jaksa just nyt yhtaan olla mikaan sirkuselain. Eli ostettiin lennot Bangkokiin. Huomattiin myohemmin, etta meilla on seitseman tunnin valilasku Delhissa. Ei nain.

Mutta se Katmandu. Ma muistan, kuinka ma pienena luulin, etta Katmandu on jonkinlainen mielikuvituspaikka - vahan kuin Timbuktu. Kylla hammastys oli suuri, kun maantiedon tunnilla kartalta loytyi Katmandu - ja vahan myohemmin se Timbuktukin. Mutta mun puolustuksena: kummatkin ovat suunnilleen siella, missa pippuri kasvaa. Ma olin ensimmaiset kaksi ja puoli paivaa suurlahetystokeikan jalkeen sangyn vankina. Oli kuumeinen ja voimaton olo. Nokka vuosi kuin Wikileaks-informantit. Grant kavi yksinaan tutustumassa Katmanduun, ja ma koetin kovasti parantua. Kolmantena aamuna makin jo pystyin nousemaan, ja me suunnattiin kohti apinatemppelia.

Apinatemppelille ei ollut oikeastaan matka eika mikaan, kukkulakaan ei ollut kovin korkea, mutta tossu ei vaan noussut. Ylhaalta aukesivat muikeat maisemat Katmandun laaksoon, mutta mulla oli keskittymiskyky nollassa, enka ma pystynyt kuin ajattelemaan vaan omaa sankya. Matkalla takaisin hostellille ma aloin piristya ja Grant voida huonommin. Loppupaiva me vain lokoiltiin.

Seuraavana paivana raahauduttiin laheiseen kaupunkiin Pataniin, silla siella olisi tiettavasti hienoja rakennuksia. Me kummatkin kuljettiin kuin zombit. Mitaan ei oikein rekisteroitynyt sarveiskalvoja pidemmalle. Me paastiin kuninkaalliselle torille, istuttiin paikallisten elakelaispappojen kanssa temppelin varjossa eika oikein muuta tehtykaan. Tulipa kaytya sitten siellakin.

Paluumatkalla hostellille me paatettiin kiepata Katmandun kuninkaallisen torin kautta. Grant oli kaynyt siella jo aiemmin silloin, kun ma olin kipeana. Paasymaksu oli 300 rupiaa, mutta reippaana poikana Grant kirjoitti paasylippuun mun nimen ja kansallisuusen, joten ma paasin sisalle ilmaiseksi. Hahaa. Saastettiin huimat kolme euroa. Silla aikaa, kun Grant odotteli ulkopuolella, ma kipaisin vilkaisemassa, milta Katmandun torit temppeleineen nayttivat. Ne nayttivat suurinpiirtein talta:

Katmandun tori oli paljon vilkkaampi kuin Patanin. Autot ja moottoripyorat surrasivat ja tuuttasivat. Taisin jopa sanoa, etta "it's nothing more than a glorified junction". Vahan niin kuin Raisio. Selkeasti ma olin viela kuumeinen.

Katmandun laaksossa on eniten Unesco-suojelukohteita kuin missaan muualla. Eika ihme! Joka sisapihalla, joka risteyksessa, joka torilla on temppeli tovereineen. Patanissa yksistaan on 785 temppelia. Katmandussa helposti tuplat. Nailla on jopa ihka elava jumalatar, jota he palvovat. Jumala syntyy aina uudelleen noin nelivuotiaan tyttolapsen ruumiiseen. Tytto tunnistetaan 35 tarkan fyysisen piirteen perusteella, ja han kay lapi kilpailijattarien kanssa viela rituaalin, jolla varmistetaan, etta loytyy varmasti se oikea flikka. Muksut laitetaan pimeaan huoneeseen, jossa on 108 teurastetun vesipuhvelin paata ja jossa aikuiset miehet pukeutuneina hirvittaviin asuihin ja naamareihin pelottelevat tyttoja. Se tytto, jonka ruumiissa jumala asuu, ei tietenkaan pelkaa. Helppoa kuin heinanteko! Kuitenkin tama jumala tuntuu pelkaavan verta, silla heti, kun valittu tytto saa ensimmaiset kuukautisensa tai menettaa esimerkiksi onnettomuudessa paljon verta, valitaan uusi tytto. Tytto saa ikaan kuin eropakettina kuitenkin sievoisen summan rahaa. Nailla neitokaisilla on kuulemma vaikeuksia loytaa aviomiehia. Ei kai ihme. He saattavat olla hieman hankalia ja vaativia persoonia, jos on viettanyt lapsuutensa miljoonien palvomana jumalattarena.

Vahan harmitti, etta meilla ei ollut kuntoa eika kestavyytta nahtavyyksista nauttimiseen. Nyt juostiin parissa paivassa lapi Katmandun nahty - valokuva - jatketaan! -periaatteella. Tosin ma olen satavarma, etta Nepal on maa, jonne ma palaan viela uudestaan. Kunhan nyt ensin selvitaan niista seitsemasta tunnista Delhin lentokentalla!