Indo 1: Lombok

Mitähän mun lomalla oikein tapahtui? Ei ole oikein enää käryäkään. Ensin vetäisin maailmanluokan mahataudin, ja sitten alkoi koulu. Nyt lyö aika tyhjää päässä. Mutta jotain se on aloitettava…

Ensimmäiset kolme viikkoa mun lomasta meni oikeastaan rannalla löhöillen. Kränä meni sukuloimaan jouluksi ja uudeksivuodeksi takaisin Victoriaan Melbournen lähistölle. Mulla oli sellainen fiilis, että ne maisemat on jo nähty, joten mä järjestin itselleni muita aktiviteetteja. Lensin sitten puoleksitoista kuukaudeksi Indonesiaan. Niin oikea valinta. Lisäksi vanha lukiokamu Suomesta olisi viikon sisällä samoissa maisemissa salmiakkipussien kanssa.

Mä laskeuduin Balin suurimpaan turistirysään noin yhdentoista aikaan illalla. Taksikuskien kanssa meni neuvotellessa jonkin aikaa. Multa yritettiin nyhtää viisinkertaista summaa. Älkää nyt jaksako, sedät. Lopulta mä pääsin alueelle, josta löytyisi halpoja asumismuotoja. Ja löytyihän niitä. Mä päädyin kaupungin halvimpaan huoneeseen. Kylmät suihkut ja kyykkyvessat! Ah, olihan tästä Aasiasta jo aikaa.

Seuraavana päivänä käppäilin rannalle ja ympäri kaupunkia ja totesin, että täältä on päästävä pois. Hetkeäkään ei saanut olla rauhassa. Jokainen ohi ajava auto, kaikki takseja, tuuttailee mulle asiakkaan toivossa. Hihassa on joku mukula, joka haluaa myydä mulle helyjä. Perään huutelee hemmo, joka haluaa myydä mulle Bintang-paidan, Bintang-avaimenperän. Bintang-pyyhkeen, Bintang- flip flopit, Bintang-bikinit, Bintanj-shortsit tai Bintangin. Bintang on paikallinen bissemerkki. Ranta oli muuten mukavan näköinen, mutta mut on tainnut matkustelu hemmotella piloille. Parempiakin on nähty. Lisäksi ranta oli enemmän surffimesta isoine aaltoineen. Uiminen oli kielletty, sillä voimakkaat merivirrat vievät turistit helposti ulapalle. Ei kiva. 

Mä siirryin seuraavana päivänä Balin itärannikolle paikkaan nimeltä Sanur. Oli oikeastaan tarkoitus mennä Sanurin edessä turkoosissa vedessä makaaville saarille, mutta venesedät kiskoivat niin törkeää hintaa lipuistaan, kun näkivät mun kantavan kamoja mukana, että mä päädyin jäämään Sanuriin. Mä löysin aivan ihanan majatalon, jossa oli upea vihreä puutarha, jossa lirkuttelivat sadat kirkkaat linnut. Kävin hakemassa pienestä kojusta iltapalaa ja menin nukkumaan. Sitten mä nukuinkin hyvin koko yön, lähes koko seuraavan päivän ja vielä seuraavankin illan ja yön. Oli vähän päässyt kerääntymään vissiin univelkoja. 

Sen verran olin hereillä, että kävin puljaamassa auringonlaskun aikoihin meressä. Aiemmalla rannalla ei oikein viitsinyt, sillä mä olen nimenomaan plutaaja - en vesiurheilija. Turistit olivat lähteneet jo Sanurin rannalta, joten mä sain olla aikalailla rauhassa. Mun seurana oli muutama paikallinen pikkulikka. He kikattelivat hermostuneesti jonkin aikaa mutta uskaltautuivat lopulta juttusille. Englanti oli vähän heikohkoa vielä, mutta hyvin me pärjättiin. "Where are you from? Where is your name? Where is how many old? Where is sisters or brothers? Where is Christian? You like Justin Bieber?"

Mä jatkoin matkaa sen unelmien rannan löytymisen toivossa. Mä päätin poistua Balilta ja lähteä seuraavalle saarelle. Lombokiin oli matkaa kartan mukaan noin 25 kilometriä. Mä nousin lautan kyytiin ja kapusin kannelle istumaan. Sisällä ei kärsinyt istua, sillä indonesialaisista miehistä noin 99 prosenttia polttaa tupakkaa non-stoppina. (Luku perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin indonesialaisissa julkisissa kulkuneuvoissa.) Sitä paitsi olihan se mukavampi katsella ohi lipuvia maisemia kuin kuunnella paikallista karaokea. Neljännen matkatunnin kohdalla mua rupesi vähän epäilyttämään. Miten saa alle 30 kilometriin kulumaan niin monta tuntia. Helposti. Sitten me vielä jonotettiin muiden alusten kanssa maihin pääsyä satamassa. Voi, juma! Hyvin meni tämänkin lomapäivä. Ei unelmien rantoja.

Onnistuin järjestämään vielä pimeän tultua kyydin kylään, jonka rantoja matkaopas kuvaili maapallon parhaiksi rannoiksi. Hienoa! Mä vastoin tapojani nappasin ensimmäisestä majatalosta huoneen ja painuin pehkuihin. Pitkä päivä vei veronsa sittenkin, vaikka muuta en oikeastaan tehnytkään kuin istuin laivan kyydissä. Aamulla mulle valkeni, että mä olen aivan paikallisen moskeijan naapurissa. Aamulla noin 4.30. Kun kuului kutsu rukoukseen. Aamulla. Klo 4.30. Aamulla. Ärgh. Bali on hindu saari. Lombok muslimi.

Olipa sitten aikaa kierrellä kylää ja niitä upeita rantoja. Pah. Jälleen on todettava, että mut on hemmoteltu piloille. Jos Suomessa olisi yksikin samankaltainen ranta, se olisi jatkuvasti päivää paistattelevien finskien peitossa. Sääkään ei oikein inspiroinut. Koko päivän satoi. Aamulla neljän maissa oli pilvistä ja nihkeää. Kymmeneltä alkoi sataa oikein kunnolla. Sade loppui sitten iltakymmeneltä. Samoihin aikoihin mä päätin, että matkaa jatketaan heti seuraavana päivänä. Noin kello 4.30. Mutta ei huonoa jos ei jotain hyvääkin. Ruoka oli todella maistuvaa. Enkä mä oikein muuta tehnytkään, kuin notkuin ravintoloissa sateisena päivänä ja istuin katoksien suojassa paikallisten kanssa.

Seuraavana aamuna mä järjestin itseni pienen kalastuspaatin kyytiin ja lähdin kohti Gili-saaria. Mulla oli viikko aikaa, ennen kuin mun finski-ystävät liittyisivät seuraan, ja mä jotenkin kuvittelin, että odottelu paratiisisaarella ei olisi kovin hankalaa. Eikä se kyllä ollutkaan. Mä sain taas aivan upean huoneen - en nyt aivan meren rannalta vaan pienestä kylästä. Oikeastaan oli ihan mukava asustella kylässä. Ikkunan ohi kilkutteli pieniä hevosia kärryineen ja kulkusineen. Koko saarella ei ollut yhtään moottoriajoneuvoa. Paratiisi. Mun pihalla kasvoi jokin tuntematon puu, jossa kasvoi jotain tuntemattomia marjoja. Paikalliset söivät niitä, joten mäkin uskaltauduin kokeilemaan. Voi että olivatkin hyviä. Niitä mä sitten vetelin aamiaiseksi.

Viikon päivät kuluivat leppoisasti rannalla. Mä heräsin aamulla yleensä aika aikaisin ja menin samantein marjoineni rannalle. Mä kävelin noin kilometrin matkan turistialueelta hiljaisemmalle rannalle. Mä asettelin puun alle aivan rannan tuntumaan sarongin ja pläjäytin itseni siihen päälle. Aamupäivät menivätkin nopeasti kirjaa lueskellen, puljaten, snorklaillen ja torkkuen. Iltapäivällä mä katselin meren toisella puolella makaavaa Lombok-saarta ja nauraa hykertelin. Siellä satoi putkeen pari viikkoa. Okei, myönnettäköön, että nyt on monsuunikausi, mutta kamoon! Kaksi viikkoa sadetta yhtä putkeen on pientä liioittelua.

Iltaisin mä parkkeerasin ahterin sille puolelle saarta, jonne näkyi auringonlasku, ja ihastelin taivaan värejä. Kirkasta purppuraa ja fuksiaa. En ollut aiemmin hokannut, että taivas voi olla fuksian värinen. Pimeän tultua kävin murkinoimassa saaren pienellä iltatorilla. Suoraan grillistä sai tilata jos jonkinmoista kalaa ja merenelävää. Tuli syötyä maha aikamoiseksi kuvuksi. Voi tuoreesta tomaatista tehtyä sambalia parempaa ruokaa ollakaan!

Viikon kuluttua mä vaihdoin saarta. Meillä oli tärskyt keskimmäisellä Gili-saarella Merin, mun vanhan lukiokamun, ja hänen kahden kaverinsa kanssa. Uudenvuodenaatto oli aivan nurkan takana, joten mä menin saarelle päivää aikaisemmin, jotta mä saisin varmasti varattua meille kaikille bungalot.  Alkoi olla turistisesongit huippuhetket. Ensimmäisen yön mä vietin yksin eräässä bungalossa. Tai no, yksin on ehkä lievä liioitelma, sillä mun hyttysverkosta löytyi skorpioni. Öööö. Mitäs nyt. Se oli ihan paikallaan, ja mä ajattelin jo, että se on varmaan kuollut. Tökkäsin sen flipflopilla hyttysverkon takaa lattialle, ja se jäi siihen makaamaan. Joo, ei se hengissä ole. Varmuuden vuoksi mä tinttasin sitä vielä aika kovaa fläpärillä. Sieltä purskahtikin mehut pihalle. Totanoiniin. Ei se ollutkaan kuollut. Tai siis nyt oli. Mutta hetkeä aikaisemmin se ei ollut. Ja mä olin täällä tepastellut ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä jo toista viikkoa.

"Tollo! Täällä on metsät täynnä skorpioneja."

Olin yllättäen aamulla vielä täysin hengissä ja ilman skorpionin pistoksia, joten mä käppäilin satamaan likkoja vastaan - ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä. Tytöt - Meri, Liisa ja Kira - saapuivat perille juuri, kun alkoi sataa aivan julmetusti. Me jäätiin satamaan lounaalle ja pitämään sadetta. Hassua miten Merin kanssa juttu sujui aivan samaan malliin kuin kymmenen vuotta sitten. Sama "länkytys" jatkui sitten rannalla vielä sadepilvien kadottuakin. Ja seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ei sillä, että Liisan tai Kiran kanssa olisi ollut sen hiljaisempaa. Tuntui kaikkien kemiat pelaavan hyvin yhteen. Ja vitsi, että oli kiva taas puhua suomea. Vaikka välillä se vähän andymccoylta kuulostikin.

Viikon verran me hilluttiin yhdessä. Sateisina päivinä kaikki paiskivat töitä. Mäkin olin pakannut työpaperit mukaan, ja tuntui siltä, että jotain sain aikaiseksikin. Muuten päivät sujuivat meren välittömässä läheisyydessä. Me käytiin snorklailemassa yhdessä. Muutamalla reissulla näkyi isohkoja - sellaisia kahvipöydän kokoisia - kilpikonnia. Mä meinasin ratketa liitoksistani. Aikani mä möllöttelin niitä pinnalla kelluen, mutta sukelsin sitten kilpparin viereen pohjalle. Se ei tuntunut tykkäävän mun seurasta. Se nousi pinnalle hörppäämään ilmaa muutaman kerran ja katosi meren pimeyteen kuin tuhka tuuleen. Hassua, ettei niin isosta ja nopeasta eläimestä lähtenyt ääntä.

Jos ei oltu vedessä, niin sitten oltiin yhdessä meidän kahdesta kantisravintolasta. Kummassakin tuli vietettyä päiväkausia. Kummassakin tuli tehtyä tuttavankauppaa työntekijöiden kanssa. Ensimmäisessä paikassa tuli juotua poikain kanssa palmuviiniä. Yök. Toisessa paikassa tuli leikattua pojille rock'n'roll-tukka. Kummankin paikan pojat tulivat ihmetelleeksi, kuinka kauan mun on oikein tarkoitus viettää aikaa näillä saarilla. Kauan. Unelmien rannat oli löydetty.

Uudenvuodenaattona mä olin kehittänyt itselleni pienen mahapöpön, joten tolkuton juhlinta jäi tänä vuonna väliin. Me suunnattiin kohti pientä rantabaaria, jossa olisi luvassa paikallista musiikkia ja tanssia. Tanssiesitys oli vähintäänkin outo. Mulle jäi epäselväksi, että oliko kyseessä todellakin paikallinen tanssi vai mistä oli kyse. Naisten lantiot viskasivat puolelta toisella ja edes taas sellaista vauhtia, että mieleen tuli ennemminkin Bangkokin tuhmat baarit. Tiedä sitten. Kaukana se oli Balin tansseista, mutta oltiinhan me toki eri kulttuuripiirissä.

Mä olin vähän yli puolenyön jo sängyssä vetämässä hirsiä, mutta toki sitä ennen ehdittiin istuskella rannalla kokon ympärillä. Kun paikalliset pojat kaivoivat tulenpyöritysvehkeet kassista ja alkoivat joko umpitunnelissa tai aikamoisissa sienissä pyörittelemään palavia keppejä sun muuta liekeissä olevaa kamaa ja saivat kiinni ilmaan heitetyt vehkeet vain noin 20 prosenttia kerroista, me todettiin, että nyt olisi hyvä aika jatkaa matkaa. Vaihdettiin paikkaa, katseltiin rakettien pauketta meren yllä. Ihanaa, ettei tarvinnut kärvistellä pakkasessa ja nilkat loskassa.

Sitten tytöt lähtivät ja Grant tuli. Läpystä vaihto.

Ämpärilista

Vietin uuttavuotta vanhan lukiokaverin kanssa eräällä indonesialaisella saarella. Juttu kulkeutui luonnollisesti uudenvuodenlupauksiin. Mulla löi päässä tyhjää. Siinä varpaat trooppisen saaren rantahiekassa oli sellainen olo, että ei mun tarvitse elämästäni juuri mitään muuttaa. Kaikki on aika hyvin.

Asia jäi pyörimään mieleen. Enkä mä vieläkään keksi mitään. Uudenvuodenlupauksissa on aina sellainen negatiivinen vire, vaikka toki voihan sen niinkin nähdä, että tässä mietitään sitä, miten seuraava vuosi menisi paremmin. Silti mun perisuomalainen pessimistiluonne tulkitsee sen niin, että jotenkin siinä vellotaan asioissa, mitkä meni vanhassa vuodessa huonosti. Poltan tupakkaa; kohta kuollaan kehkosyöpään. Olen liian lihava; kohta kuollaan sydäriin.

Okei. uudenvuodenlupausten sijasta mä päädyin pohtimaan ämpärilistaa, bucket list, eli asioita, joita haluaa tehdä, ennen kuin heittää veivinsä. Tässä mun ämpärilista tähän mennessä:

Originelli

HALUAN

1. uida valashaiden kanssa.

2. omistaa asunnon.

3. asua metropolissa.

4. käydä Antarktiksella.

5. oppia puhumaan jotain todella hämärää kieltä. Murrinh-Patha kävisi ihan erinomaisesti.

6. löytää harrastuksen, josta voisi olla niin innoissaan, että siinä oppisi todella hyväksi.

7. oppia leijalautailemaan.

8. hommata lemmikin.

9. lentää ensimmäisessä luokassa. Done.

10. että joku hypnotisoi mut.

Näitä tulee lisää, kunhan mun mielikuvitus toipuu lomasta.


UPDATE syyskuu 2013

11. syödä hummeria.

12. nähdä Japanin kirsikankukat.

13. käydä Mikronesian saarilla.

14. käydä Polynesian saarilla. Uutta-Seelantia ei lasketa.

15. olla totaalisen make-overin kohteena.

Yes, Chef!

Tulipa tekaistua sitten suurtalouskeittiötutkinto. Vaikmikäseoli. Koulun senioreille järkättiin kaksi viikkoa kestänyt kokkauskurssi, jonka päätteeksi he saavat todistuksen, jonka avulla olisi sitten joskus tarkoitus saada töitä jostain. Mä menin keittiöön jeesaamaan ja pitämään lähinnä kuria. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että myös mä sain tutkinnon nimeltä Commercial Cookery Certificate 1. Kakkoskurssia ei ole kyllä aikomus enää suorittaa. Onpahan taas jotain uutta ceeveehen jollei muuta.

Meidän kokki tuli pariksi viikoksi apurinsa kanssa Wadeyehen. He kiertävät aboriginaali kylästä toiseen opettamassa ruoanlaiton perustaitoja. Tai siis länsimäisen ruoanlaiton perustaitoja. Mulle on turvatalossa käynyt ilmi, että esimerkiksi pasta on melko tuntematonta tavaraa täällä. Osa meidän apuopettajistakin halusi tulla vääntämään sapuskaa meidän kanssa. The more, the merrier! Sopu sijaa antaa.

Meidän kahden viikon menu sisälsi kyllä kaikenmoista. Me väännettiin useampaa sorttia sapuskaa joka päivä ja aivan mielettömät määrät vielä. Olihan kyseessä suurtalouskeittiö. Muksut saivat sitten viedä keitoksiansa kotiinsakin. Taidettiin me ruokkia koko koulun opettajatkin. Ja itse asiassa ruokittiin kylän poliisitkin.

Me väännettiin muun muassa härän kieltä, lampaan maksaa, sitä pastaa ihan jauhoista asti ja miljoonaa eri sorttia soosia ja niin edelleen. Jokaiseen reseptiin kuului vähintäänkin tölkki kermaa, paketti voita ja juustoa päälle. Hyvällehän se maistui. Ihmekös. Kantarellikeittoakin tehtiin. Jälkkäreiksi valmistui muffinsseja ja suklaakakkua. Om nom. Piti hikoilla juoksumatolla hieman pidempään. Kyllä se siitä.

Tarinoita ryteiköstä: Naistenmies

Tämä tässä on Nabulwinjbulwinj. Hän on hyvin vaarallinen henki, joka tappaa naisia lyömällä heitä ryteikköjamssilla. Sen jälkeen hän vetelee naiset naamariinsa. Ja hänellä näyttäisi olevan kaksi heppiä. Ei mulla muuta tänään. Kiitos, kuulemiin.

Darwin Dreaming

Jotenkin siinä sitten kävi taas niin, että mä lähdin poikain futisreissulle mukaan. Mulla ei ollut turvatalossa vuoroja, sillä se suljettiin viikonlopuksi rähinöiden pelossa. Koulu oli kiinni myös rähinöiden pelossa. Kränä olisi koko viikonlopun futisreissussa Darwinissa, ja meillä oli epävirallinen ulkonaliikkumiskielto päällä - rähinöiden pelossa. En mä oikein viitsinyt sitten yksin kykkiä kotonakaan koko viikonloppua, joten taas me noustiin troopyn kyytiin ja taas me ajettiin tuhannen tuntia röpölöisillä hiekkateillä. Viikolla oli satanut, ja tiet kyllä alkoivat näyttää vahvasti siltä, että taisi olla viimeinen reissu autolla Darwiniin.

Kukaan muu autossa istujista ei aikonut pelata paitsi Kränä, joten jotenkin ihmeen kaupalla siinä sitten kävi myös niin, että pojat ottivat muutaman olusen. Mä olin ollut muutaman päivän kipeänä, eikä mulla oikein ollut kestävyyttä eikä hinkuakaan lähteä juhlimaan. Me käytiin kyllä Darwinin kasinolla vedonlyönnin ohessa aivan törkeän hyvässä buffassa illallisella. Tuli vedettyä mereneläviä niin, että napa rutisi. Mereneläviä oli niin monta sorttia, että multa loppuivat sormet kesken, enkä mä edes tunnistanut tai saatikka osannut nimetä puoliakaan niistä. Eivät jälkkäritkään kylmäksi jättäneet.

 

Pojat kävivät vähän lätkimässä korttia pelialueella. Mä tiedän, että näistä pöydistä ei saa napsia kuvia, mutta mä nappasin kuvan onnenpyörästä, jonka ympärillä ihmiset hurrasivat. Meidän joukkueen managerikin innostui laittamaan muutaman lantin onnenpyörään ja sai vielä jotain takasinkin. Heti mun kuvan ottamisen jälkeen mun takana seisoi järjestyksenvalvoja, joka halusi käydä mun kameran läpi. Mä sitten poistin sen kuvan enkä saanut elinikäistä porttikieltoa.

Seuraavana päivänä oli poikain peli. Mä istuin kentän laidalla ja napsin taas valokuvia. Meidän vastustaja oli sellainen, jolle on helppo laittaa kampoihin, joten meidän koulusta lähti pelaamaan muutama sellainenkin ope, joka ei ole muutamaan vuoteen koskenutkaan palloon. Hyvin se meni. Darwinin joukkue sai isosti turpaan. Kränän kaverikin sai potkaistua ensimmäisen maalinsa ikinä. Tosin tämä oli myös hänen ensimmäinen pelinsä ikinä. Sitä maalia juhlittiin sitten niin paljon, että pojat juoksivat koko kentän toiselta laidalta heittämään yläfemman aivan toiselle laidalle. Tuomari oli jotenkin hieman ihmeissään ja oli kysynyt Kränältä, miksi tämä maali oli niin juhlimisen arvoinen. Olihan johtoa jo jonkin verran toiseen joukkueeseen, eikä muita maaleja oltu juhlittu samalla innolla.

 

Maalia juhlittiin myös baarissa samalla innolla. Mä maistelin vähän siideriä, ja pojat kilauttelivat kaljalla. Itse juhlakalu oli mennyttä kauraa vähän jälkeen puolenyön. Eikä mulla mennyt paljon pidempään. Aamulla oli taas sellainen olo, että ihan heti ei tehnyt mieli nousta takaisin jeepin kyytiin. Onneksi en ollut yksin vointini kanssa. Viimeinen meistä saapui hotellille vasta kahdeksan maissa aamulla. Hän oli unohtanut puhelimen keittiön pöydälle eikä illalla löytänyt hotellia. Päätyi sitten nukkumaan puiston penkille. Ääliö.

 

Ihan kuin miljoona tuntia ja miljoona kilometriä huonoilla teillä jeepissä, jonka sisäilmatila oli vähintäänkin miljoona astetta, ei olisi ollut itsessään jo tarpeeksi rankkaa. Sitten auto hajosi. Se piti työntää käyntiin joka kerta. Mä pesin käteni koko jupakasta ja muutin hetkellisesti 50-luvulle: tämä on miesten hommia. Mikä siinä on, että tätä reissua ei ikinä ole tehty täysin ehjällä autolla? 

Tällä kertaa ei mennyt matkaan, johon ensimmäisellä kerralla meni neljä tuntia ja toisella kerralla kymmenen tuntia, kuin seitsemän tuntia. Koulun henkilökunta oli käsketty kirkkoon kuudeksi, sillä neljäsluokkalaisilla oli first communion, mikä se sitten onkaan suomeksi. Se jutska, kun saadaan ensimmäistä kertaa leiviskää ja punkkua. Ei kuitenkaan konfirmaatio. Miten mun päivä olikaan alkanut pää pytyssä ja nyt ollaan kirkossa! Älytöntä. Saattaisinpa jopa sanoa, että ei koskaan enää.

Maalia juhlittiin vielä koko viikko koulussakin. Ja Facebookissa. Onneksi Dom on harvinaisen hyvä jätkä ja ymmärtää huumoria. Muuten me oltaisiin kaikki jo varmaan työpaikkakiusaamisoikeudenkäynnissä. Rupeaa muutenkin olemaan sellainen hervoton olo koulussa opettajien kesken, että onneksi loma alkaa pian.