Meidän naapurikylässä on meidän lähipubi. Se meidän kantabaari on siellä Gili-saarilla oleva Sama Sama, mutta Peppi Club on meidän lähiöbaari. Tosin sinne on matkaa ainakin tunti silloin, kun tiet ovat kunnossa. Silloin kuin ne eivät ole, matkaan saattaa mennä parista tunnista muutamaan kuukauteen. Tien varsi on täynnä matkalle jääneitä autoja, jota ovat joko hajonneet, kolaroitu, jääneet kiinni mutaan, ajautuneet tieltä tulvavesien mukana tai muuten vaan poltettu.
Tällä kertaa matkan varrelle oli jäänyt polttoainetankki ja rekka. Siellä se kyhjötti kyljellään. Tuulilasi oli lyöty rekan sisältä päin ulos säpäleiksi, joten vaikutti siltä, että kuskille ei ollut käynyt kuinkaan. Luettiin seuraavana päivänä lehdestä, että kuski käveli ihan ehjin nahoin tietä, kunnes oli saanut kännykkään sen verran palkkeja, että sai soitettua apua. Joku fiksu oli vääntänyt rekan ympärille hiekasta pienen suojamuurin, jos vaikka tankin sisältö sattuisikin vuotamaan maahan. Onnettomuuspaikan vieressä oli nimittäin joki, johon bensaa ei tietenkään haluttu.
Me töllöteltiin aikamme rekkaa, mutta kurkunpäässä alkoi olla sellainen olo, että mieli teki jo kylmää bisseä, joten me jatkettiin matkaa Peppimenartiin. Peppi Clubissa oli jo melko lailla porukkaa. Me oltiin paikan ainoat valkonahat, joten me erotuttiin aika hyvin joukosta. Lisäksi me ei osattu noudattaa paikan sääntöjäkään, joten oli aika lailla selvää, että oltiin ensikertaa reissussa.
Hyvin nopeasti ympäri klubia nousi käsiä tervehdykseen. Meidän koulun paikallisista työntekijöistä aika moni oli viettämässä perjantaita klubilla. Meidän saapuminen sai aikaan vähän kikatusta ja hihkaisuja. Meidän koulun talonmies tuli heti kertomaan, missä meidän kuuluu jonottaa ja että tiskille mennään yksi kerrallaan. Tiskiltä sai ainoastaan kahta sorttia kaljaa ja muutamaa limua ja that's it. Ei drinkkejä, ei shotteja, ei viinaa eikä viiniä. Voi joko valita keltaista 3,5 % kaljaa tai sinistä 3,5 % kaljaa.
Klubi on auki kaksi ja puoli tuntia kolme kertaa viikossa. Puoli kahdeksalta meitä taas neuvottiin menemään jonoon, sillä baari sulkee pian ja kohta koko konkkaronkka olisi jonossa. Totta turisi. Yhtäkkiä jono hujahti kymmenkertaiseksi. Sitten yksi työntekijöistä nappasi biljardikepin ja piti sitä vaakatasossa viimeisen jonossa seisojan perässä. Siinä se nökötti kuin tasoristeyksen puomi merkkinä siitä, että tämän hepun jälkeen ei enää myydä mitään. Eivätkä ne myyneetkään. Turvatoimista voisi päätellä, että jos näin ei toimita, voisi esiintyä jonkinmoista kärhämää.
No, meillä ei ollut minkäänmoista kärhämää. Mä muistan kyllä kuulleeni, että Pepissä on riehuttu ja poltettu autoja tappeluiden aikana, mutta tällä kertaa tunnelma oli erittäin mukava. Me rupateltiin paljon wadeyeläisten kanssa. He tunnistivat meidät heti. Meidät on tietenkin nähty kaupassa ja kylillä. Kyllä kaikki apinan tuntee, mutta apina ei tunne ketään. Nytpä tuntee. Meillä oli muutama vanhempaintapaaminenkin.
Pirun leppoisa reissu. Näitä lisää. Paluumatkalla meinasi kyllä lorahtaa lusikallinen housuun, kun tiellä mötkötti muutama musta lehmä. Ei paljon tehnyt mieli tömäyttää sellaiseen autolla. Onneksi meillä oli yhteensä kuusi silmäparia tapittamassa tietä. Ei käynyt kuin rekkakuskille.
