Savuseremonia

Täällä kuolee ihmisiä jatkuvasti. Musta ei voi olla normaalia, että noin 3000 ihmisen kylässä on joka viikko hautajaiset  - tällä viikolla oli kolmet. 

Ihmiset kuolevat huonoihin elintapoihin. Tuntuu, että joka toisella aikuisella ihmisellä on diabetes. Muutama on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Ei täällä juuri liikennettä ole, mutta kukaan ei käytä turvavöitä, naapurikylän pubista ajetaan pari tuntia kännissä kotiin ja ei ole mitenkään kummallista, että normaalissa neliovisessa perheautossa istuu kahdeksan aikuista ja vähintään samanverran lapsia. Syövät vievät. Diagnoosi tulee myöhässä jos tulee ollenkaan. Eräs nainen lähetettiin viime vuonna klinikalta kotiin päänsäryn kanssa. Seuraavana päivänä oli nirri pois.

Tänä vuonna on tainnut olla myös kolme teinitytön itsemurhaa. Mä muistan lukeneeni turvatalossa töissä ollessani vierailleiden naisten kansioista, kuinka muutama oli yrittänyt kiivetä sähkötolppaan ja ottaa sähköjohdoista kiinni. Ei ole helppoa. Yksi tyttö hirttäytyi alkuvuodesta. Myöhemmin kiersi huhu, että ehkä poikaystävä olikin "onnettomuuden" takana. Enempää siitä en koskaan kuullut. 

Pari päivää sitten kuoli seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli koulun entinen oppilas. Hän kuoli autossa kaasuttamalla itsensä. Koulu suljettiin loppupäiväksi, mutta sitä ennen muut oppilaat määrättiin siivoamaan luokat seuraavan päivän seremonioita varten. Oppilaat puhuivat "siitä tytöstä". That girl. Kuolleen ihmisen nimeä ei saa enää koskaan sanoa ääneen. Se tyttö. Sen sisko. Tuon tytär. The one that died.

Seuraavana päivänä koko koulu ja koko kylä tuli yläasteelle. Rakennus olisi puhdistettava savulla. Piti pitää huoli, että tytön spirit, olisiko se sitten sielu, ei jää rakennukseen. Aboriginaalien perinteiset tavat elävät Wadeyessä vielä vahvoina, sillä me eletään täällä hyvin eristyksissä muusta maasta. Eivät valkonahat edes tienneet koko kansasta mitään sata vuotta sitten. Kai näiden katolisuus sitten kietoutuu vanhoihin tottumuksiin. Uskovathan ne katolilaisetkin kaikenmoisiin outoihin örkkeihin ja henkiin. Kai siinä samassa sitten menevät näiden ryteikköhengetkin. Maahiset sun muut.

Meitä oli seuraavan päivän savuseremoniassa muutama sata ihmistä. Erään heimon miehet olivat lannevaatteissaan ja iho maalattuna savella valmiita toimiin. Heillä oli vanhassa, isossa monen kilon jauhotynnyrissä eucalyptus-lehtiä savuamassa. Sitten alkoi didgeridoon humina ja rytmikapuloiden kalke. Miehet lauloivat ja tanssivat koulun ovilla.

He siirtyivät sisälle, ja me seurattiin heitä. Mä en tiennyt, miten päin olisin, saanko katsoa, kuuluuko mun mennä mukana, mikä mun rooli on. Teki pahaa katsoa kuolleen tytön äitiä ja sisaruksia. Yksi heistä on mun oppilas. Meidät ohjattiin sisään miesten perään. Koko koulun käytävä oli täynnä savua. Silmiin kirveli, ja oli paha hengittää. Onneksi joku fiksu oli hoksannut sulkea koulun palohälytinjärjestelmän. Myös hätäkeskukseen oli ilmoitettu, että kyseessä ei ole tulipalo.

Ensin miehet menivät mun luokkaan. Paksun savun seasta kuului kapuloiden kalke ja melkoinen mätke, kun miesten jalat hakkasivat lattiaa. Sitten meidät ohjattiin luokkaan, jossa kiersimme luokan seiniä pitkin paukuttaen käsillä pöytiä ja seiniä. Mä tulkitsin tilanteen niin, että tytön henki säikähtäisi pois koulun tiloista. Ehkä mä vaan päättelin niin, sillä niinhän meillä hakataan esimerkiksi morsiussaunasta möröt pois. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut kysäistä eikä vain olettaa.

Meidät ohjattiin letkan alkupäähän. Ehkä siksi, että me ollaan töissä siinä rakennuksessa. Olettaisin. Meitä ennen kulkivat laulajamiehet ja tytön perhe. Meidän perässä tuli sadoittain ihmisiä. Oppilaita. Kyläläisiä. Poliisit. Sairaanhoitajat. Kauppiaat. Kai ihmiset tulivat osoittamaan tukeaan ja kunnioitusta. Olettaisin. 

Me kuljettiin miesten perässä ruokalaan, muutamaan muuhun luokkaan ja piharakennuksiin. Kulkue pysähtyi välillä, kun miehet pysähtyivät soittamaan didgeridoota. Välillä joku kohensi jauhoämpärissä olevaa tulta. Naisten vessaan menivät vain muutamat naiset. Miehet odottivat ulkona. Sitten se oli ohi. Kukaan ei oikein sanonut mitään, mutta kaikki osasivat vain lähteä kotiin.

Helvetin surullinen päivä. 

Vielä viikko jälkeenpäinkin koulun lattialta löytyy kärventyneitä eucalyptus-lehtiä.