Pojat ovat taas käyneet potkimassa palloa paikallisen joukkueen, Wadeye Magicin, kanssa. Viime vuonna Magic pelasi Darwinin-liigassa, mutta tänä vuonna he pelaavat Tiwi-saarilla muita lähinnä aboriginaali sälleistä koostuvia joukkueita vastaan.
Tiwi-saaret ovat Darwinista pohjoiseen, ja aivan kuten saatoitkin päätellä, ne ovat saaria, joten sinne ei noin vain ajetakaan miehistönkuljetuskulkuneuvoilla, troopyllä, joten mehän suikautetaan paikalle yksityiskoneilla. That's right, folks! Ykstyiskoneilla. Monikko. Meillä on, millä mällätä. Tai siis valtiolla on, millä mällätä. Eihän meillä tässä ole omia pennejä kiinni ollenkaan.
Lauantai-aamuna Wadeyen kentälle laskeutuu kaksi lentokonetta, joihin pojat pakkautuvat kamojensa kanssa ja mä kamerakassin kera, jos on vielä vapaita paikkoja. Mä tulkitsen tilanteen siten, että mä olen freelancekuvaaja, joka lennätetään ilmaiseksi trooppiselle paratiisisaarelle napsimaan vähän promootiovalokuvia. Värikynää, nääs, mutta ei kaukana totuudesta.
Lento meni oikein mukavasti, mutta matkassa oli yksi pieni mutka. Meidän piti laskeutua kentälle, joka oli aivan saaren toisella puolella. Aivan kentän vieressä oli toki lentokenttä, jolta olisimme voineet vain tepastella pelikentälle, mutta se oli meidän koneelle liian kapea, joten meidän piti laskeutua tunnin ajomatkan päähän. Sitten me hikoiltiin tunnin verran päälle kahden kymmenen pelaajan kanssa pienissä minibusseissa, joissa ei ole ilmastointia. Mä yritin kitata vettä, etten ihan pyörtyisi. No, tuli ainakin nähtyä villihevosia matkalla.
Perille päästyä oli pienoinen tarve huussille sen kaiken veden kittaamisen jälkeen. Ainoa vaan, että kentällä ei ollut vessaa. Mä sitten kyselin paikallisilta, mihin mä voisin mennä, kunnes mut neuvottiin rehtorin pakeille. Rehtori mua sitten ajoi ympäri kylää koululle, jossa pääsin vessaan. Samalla totesin tämän aboriginaalikylän olevan mielettömän siisti. Missään ei näkynyt rojua, roskia, muovipulloja, likaisia vaippoja, kulkukoiria ja kaikkea sitä sälää, mitä meidän nurkissa pyörii. Kylässä oli myös pubi! Wow. Meillähän on alkomaholi kielletty. Lisäksi kylä oli aivan meren rannalla, joten lämpötila tuntui mielettömän mukavalta, vaikka oli kuuma kuin pätsissä.
Samalla reissulla kuulin myös, että kummatkin lentokentät ovat itse asiassa aivan saman levyisiä, mutta mittaajat mittasivat ne eri tavalla. Ensimmäinen mittarimies mittasi vain kiitoradan leveyden; toinen mittarimies mittasi koko kentän leveyden eli aidasta aitaan. Tästä syystä me ei saatu laskeutua kentälle, jolta olisi voinut kävellä perille kolmessa minuutissa. Hurraa, byrokraria.
Sitten oli sitä futista. Nooooh, se näytti ihan futikselle. Hävittiin, mutta kolmas erä oli kyllä pirun kova. Muakin vähän jännitti. Kaikilla tuntui olevan häviöstä huolimatta pirun hyvä meininki. Paluumatkalla kaikkia nauratti. Kaikkia paitsi meitä valkonahkoja. Koneen kapteeni nimittäin kertoi, että me ei ehkä päästäisikään himaan yöksi, sillä he eivät saa laskeutua pimeällä Wadeyen kentälle, sillä meillä ei ole valoja. Jumankekka.
Nasta lautaan. Ajettiin tuhatta ja sataa takaisin lentokentälle. Ilman turvavöitä tietenkin. Mä olin ihan varma, että me osuttaisiin vielä villihevoseen. Ei onneksi osuttu. Päästiin kotiinkin yöksi. Mutta tiukille meni. Me laskeuduttiin käytännössä auringonlaskun jälkeen, mutta onneksi meidän kapteenit päättivät tulkita lakia siten, että kentälle ei saa laskeutua pimeän jälkeen. Pyörät olivat maassa kolme minuuttia ennen virallista pimeää.
Ai niin, ja meidän kuskina saarella oli ihan oikea urheilijajulkkis. Tämä sälli keskellä kuvaa palkattiin keskeltä Aussilaa pelaamaan ammattifutista Melbournessa. Kaveri ei osannut edes englantia. Sitten kävi niin, että kotokylässä oli jotain ongelmaa, ja tämän kaverin täytyi lähteä takaisin. Seuraavaksi sälli nähtiin viuhomassa machete kourassa jossain Alice Springin nurkilla.
Se pistää miettimään, kun tajuaa elävänsä paikassa, jossa tämä kuulostaa aivan normaalilta touhulta.
