Vai niin, Vietnam. Jatketaan!

Ja sitten oli se Pohjois-Vietnam. Periaatteessa Hoi An kai viela lasketaan Etela-Vietnamiksi, silla se on entisen DMZ:n (demilitarized zone) etelapuolella, mutta muutamasta syysta ma miellan sen jo pohjoiseksi:
 a) turistinahtavyydet muuttuivat huomattavasti mielenkiintoisemmiksi,

     b) ihmiset karttyisimmiksi seka

     c) pho (nuudelikeitto) paremmaksi ja kahvi huonommaksi.

Hoi An oli todella sootti paikka. Ma harvemmin kaytan sanoja sopo, suloinen tai sootti, mutta kaikki nama sanat kuvaavat Hoi Ania oikein hyvin. Jostain mulle tuntemattomasta syysta Hoi An saastyi amerikkalaisten pommeilta, kenties siksi, etta lahistolla oli amerikkalasiten tukikohta ja se DMZ eli kommunistisen Pohjois-Vietnamin ja demokraattisen Etela-Vietnamin valinen raja. Joka tapauksessa Hoi Anissa oli sita tunnelmaa, jota me oltiin kaivattu koko matka ylos Vietnamin rannikkoa. Koska Hoi An tuntui olevan koko Vietnamin ainoa sailynyt kyla, turismilautakunta repii siita kaiken hyodyn irti. Jokaisessa alkuperaista arkkitehtuuria noudattavassa talossa oli museo tai vahintaankin t-paitakauppa, ja muutenkin kylaparka oli ehka jopa uber-sopo kuten Vietnam-kortteli Disneylandissa. Ei haitannut. Mulla oli silti kivaa.

Toinen syy, miksi ma tykkasin Hoi Anista niin valtavasti, on se, etta... mites ma nyt sen sanoisin kuulostamatta taysin bimbolta? Aivan sama. SIKANA SIKA HALPOJA VAATTEITA! Sinansa jostain kummallisesta syysta vaatteiden teettaminen ompelijalla ei ole mulle mitenkaan uusi ja erikoinen kokemus, mutta ma kylla sekosin Hoi Anin raataleiden tarjouksiin. Ma teetin kymmenen paria shortseja kuuden euron kappalehintaan. Mullahan ei ollut mitaan mahdollisuutta mahtua aasialaisten ready made -vaatteisiin. Grant teetti itselleen puvun, paidan ja talvitakin. Lisaksi Grant osti lisaa surffishortseja ja t-paitoja. Shortsien lisaksi ma teetin itselleni kahdet korkokengat. Mun koipi mitattiin jokaiseen mahdolliseen suuntaan, ja seuraavana aamuna mua odotti kaksi paria custom made -korkkareita. Me lahetettiin kaikki ostokset ja suurin osa mun rinkan sisallosta Aussilaan. Taytyy vaan toivoa, etta paketti myos saapuu perille.

Puku ja raatali

Silloin, kun me ei oltu teettamassa lisaa vaatteita hullun kiilto silmissa, me vaan tepasteltiin ympari kaupunkia ja ihailtiin vanhoja taloja ja hiljaisia kujia. Yhtena paivana me vuokrattiin taas skootteri ja ajeltiin laheisille kivimuodostelmille. Taisi olla ensimmainen kerta Vietnamissa, kun meita yritettiin huijata ja puijata. Ma jouduin sanaharkkaan paikallisen matkamuistomyymalan tadin kanssa, silla han kirosi mut, kun en jostain syysta halunnut ostaa hanen myymiaan marmoripatsaita. Jep. Yritin selittaa, etta mulla ei ole tarvetta umpimarmorista veistellylle suihkulahteelle. Ei mennyt perille.

Osta tama.

Me paristeltiin pitkin rantatieta takaisin kohti Hoi Ania, ja ma pistaydyin pari kertaa matkalla meressa. Pohjois-Vietnamissa oli kuuma. Kuumempi kuin missaan muualla matkan aikana, kuumempi kuin Rajastanin 47 astetta. Jopa rannatkin olivat huomattavasti parempia kuin muualla Vietnamissa. Niita varjostivat upeat palmut, hiekka oli pehmeaa, ja rannat olivat puhtaat. Vietnam alkoi ihan oikeasti vaikuttaa kaymaveroiselta kohteelta, ja suurien modernien kaupunkien skootterisodan jalkeen Hoi Anin tunnelmallinen hiljaisuus oli todella rentouttavaa. 

Liikenne on ehka ainoa asia, jossa Vietnam on epailematta kommunistinen maa. Me lannessa kannamme itse vastuun omasta selviytymisestamme liikenteessa. Pennuille opetetaan heti pienesta vasen-oikea-vasen-tekniikka (tai Aussilassa oikea-vasen-oikea), mutta Vietnamissa on ihan turha katsoa, tuleeko autoja tai skoottereita. Tulee. Niita tulee. Ja paljon. Jatkuvasti. Tauotta. Ei mitaan pointtia odottaa taukoa liikenteessa, joten ainoa mahdollisuus on vain pidattaa hengitysta ja ylittaa tie sen kummemmin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Muut kylla vaistavat. Vastuu on siis ryhmalla.

Me palattiin omalta skootterireissultamme meidan majataloon ja huomattiin, etta meidan huoneeseen oli murtauduttu. Jep. Se siita tunnelmallisesta hiljaisuudesta. Me kannettiin mukanamme Ameriikan dollareita vahan kuin hatavarana, ja me oltiin huomattu, etta me saadaan parempi hinta meidan ostoksille, jos me maksetaan dollareissa. Grant muisteli, etta meidan tavaroiden joukossa olisi pitanyt olla 80 dollaria, mutta nyt jaljella oli 40 dollaria. Grant ei sanonut mitaan, yritti vain muistella, missa olisimme maksaneet dollareilla. Seuraavana iltana me huomattiin, etta jaljella oli enaa vain 30 dollaria, mika oli selva merkki siita, etta rahat oli varastettu. Emme me olleet niita sittenkaan mihinkaan hummanneet, minka Grant viela varmisti lukemalla matkapaivakirjaansa, ja tosi kuin vesi, jaljella olisi pitanyt olla 80 dollaria. Varas oli siis kaynyt huoneessamme kahdesti ja vienyt yhteensa 50 dollaria. Sinansa ei mikaan kauhea summa, mutta vitu*us oli kylla suuri kahdestakin syysta. Ensinnakin joku oli penkonut meidan tavaroita, ja toiseksi me oltiin oltu kylla aika pirun tyhmia, kun ei oltu jatetty rahoja respaan. Mukanakaan ei oikein viitsisi kaikkia rahoja kantaa, silla taalla on aika tavallista, etta joku skootterilla ohi ajava heppu nappaa kassin olalta.

Ma jarjestin pienen itkuraivarikohtauksen meidan majatalon respassa, mutta eihan se mitaan auttanut. Mua harmitti koko homma, oma typeryys mutta ennen kaikkea se valinpitamattomyys, minka Grant kohtasi, kun han meni puhumaan asiasta respaan. "Minun hotellissani ei tapahdu varkauksia." Jep. Ok. Eli me valehdellaan. Ma sanoin menevani poliisille. Sitten muuttui aani kellossa. Tietenkin ma ymmarsin, etta ei paikallinen poliisi tule ottamaan sormenjalkia tai tee muutenkaan mitaan, mutta ma halusin nahda, reagoiko omistaja tahan mitenkaan. Kylla niilla ehka jotain lurpsahti housuun, mutta ei asialle mitaan siltikaan tehty. Ma olen varma, etta varas oli omistajan teini-ikainen poika, silla Grant oli jo kertonut hanelle varkaudesta, mutta kun ma menin puhumaan asiasta, han teeskenteli, ettei ollut kuullutkaan mitaan koko hommasta. Aalio.

Whatever. Hoi An oli silti tosi kiva paikka, ja me lahdettiin haikein mielin kohti pohjoista. Ma olisin mielellani jaanyt pidemmaksikin aikaa, mutta passihakemus odotti tayttamistaan Hanoissa. Ennen Hanoita me viela pysahdyttiin kaupungissa nimelta Hue, jossa on menneiden aikojen kuninkaiden palatseja ja hautapaikkoja. Me vuokrattiin taas skootteri, silla me ei oikein enjoy the entertainment on the boat -kietueen jalkeen haluttu olla jumissa millan touristikierroksella. Hue oli kylla se paikka, missa turistiturnee olisi saattanut auttaa.

Maksa viisi dollaria valokuvasta itsestasi kuninkaana. Tai ota kuva jostakusta muusta ilmaiseksi.

Me loydettiin ensimmainen kohde, Kielletty kaupunki, ihan hyvin, ja yksi Vietnamin tarkeimmista temppeleistakin aika helposti, mutta ne hautapaikat olikin sitten hieman hankalahko loytaa. Missaan ei ollut kyltteja, kaikki neuvoivat eri suuntiin ja kuumuus sai tunnelman skootterin paalla hieman kireaksi. Meilla meni kahden haudan loytamisessa niin kauan, etta sitten pitikin ajaa jo tuhatta ja sataa takaisin hotellille, jotta me ehdittaisiin viela yobussiin ja seuraavaksi paivaksi Hanoihin.

Maanantaiaamu, kello nelja ja vihdoin Hanoissa. Meilla meni tovi hotellin loytamisessa, silla bussikuski dumppasi meidat kilometrien paahan keskustasta, mutta ma ehdin aivan ensimmaiseksi asiakkaaksi Suomen suurlahetystoon. Passin tilaamisessa menisi noin seitsemasta kymmeneen paivaa, ja meidan viisumit umpeutuisivat kymmenentena paivana, mihin mennessa pitaisi olla jo lennot plakkarissa. Ma halusin olla paikalla ajoissa, jotta ma varmasti saisin passin, ettei tarvitsisi ruveta jarkkaamaan viela viisuminpidennystakin. Kaikki meni ihan hyvin, kunnes multa piti ottaa sormenjaljet sahkoisesti. Systeemi kaatui, ja mua kehotettiin saapumaan paikan paalle uudelleen seuraavana paivana. Okei, yhdeksan paivaa aikaa saada passi.

"No niin."

Loput paivasta menikin sitten siihen, kun tappelin paikallisessa sairaalassa hoitsujen kanssa. En ole aikaisemmin kayttanyt sanoja saanko puhua pomon kanssa, mutta nyt tuli sekin tehtya. Ma sain sahkopostia  Aussilan suurlahetystosta kuusi kuukautta sen jalkeen, kun jatin hakemuksen helmikuussa. Viisumin piti olla valmis viidessa kuukaudessa. He halusivat kaikennakoista kivaa lisatodistetta meidan parisuhteesta kuten valokuvia, kirjeita, jotka on osoitettu meille kummallekin samaan osoitteeseen, Grantilta viela yhden esseen aiheesta Miten huolehdin Saarasta Australiassa ja mun piti lisaksi kayda todistamassa laakarin edessa, etta ma olen suhteellisen normaali ihminen. Mun saamassa sahkopostissa oli hyvin virallinen kappale, jossa mainittiin erikseen, etta joudun olemaan alusvaatteisillani laakarin edessa ja etta se on oleellinen osa terveystarkastusta, ilman jota en paase maahan. Ok. Housut pois. Tarviiko tallaisista oikeasti mainita erikseen?

Laakarireissun tulokset taytyi sitten lahettaa siihen Aussilan suurlahetystoon, josta olen viisumia hakenut, eli Berliiniin, joka on lahin suurlahetysto suomalaisille. Tama mainittiin taysin suorin ja selvin sanoin saatekirjeessa, joka mua kehotettiin printtaamaan ja antamaan vastaanottovirkailijoille. He eivat suostuneet lahettamaan tuloksiani Saksaan, silla olen hakenut viisumia Australiaan. He halusivat lahettaa tiedot Australian suurlahetystoon Hanoihin, josta ne lahetetaan edelleen Aussilaan. Ma yritin selittaa pitkaan, piiiiiiiiiiiiiiiitkaan, rauhallisesti, r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-s-t-i, miksi mun tulokset lahetetaan Saksaan. Kukaan ei ole koskaan musta kuullutkaan Australian maahanmuuttovirastossa saatikka sitten Hanoin suurlahetystossa. Mutta me aina lahetetaan ne sinne. Vi**u. Mutta kun mina olen suomalainen ja olen hakenut viisumia Australian suurlahetysosta, joka sijaitsee Saksassa. Mutta me aina lahetetaan ne sinne. Tassa saatekirjeessa lukee, etta tulokset tulee lahettaa Saksaan. Mutta me aina lahetetaan ne sinne. Joo, aivan sama. Onko teilla ollut asiakkaana ennen suomalaisia viisuminhakijoita? Mutta me aina lahetetaan ne sinne. Asia ei muuten olisi niin vakava, mutta tulokset ovat taysin hyodyttomia, jos mun case worker saa kirjeen avattuna. Joten ei, tuloksia ei voida missaan nimessa lahettaa Hanoin suurlahetystoon, jossa kirje avataan ja lahetetaan Australiaan, jossa kirje avataan ja ehka lahetettaisiin edelleen Saksaan. Kirje on lahetettava suoraan Saksaan. Mutta me aina lahetetaan ne sinne. Okei, saanko puhua pomon kanssa?

Lopulta ma puhuin laakarin kanssa, joka totesi, etta kirjeessa kasketaan lahettamaan tulokset Saksaan. Jep. Ei tahan riitelyyn sitten mennytkaan kuin kolme tuntia. Hoitsut ja vastaanottovirkailijat olivat selvasti tykastyneet muhun ihan tosissaan, ja yhtakkia mun terveystarkastus maksoikin 140 dollaria 70 dollarin sijaan. Lisaksi mun virtsanayte oli yhtakkia jotenkin epaselva, ja mun piti antaa uusi nayte ja maksaa myos siita lystista erikseen. Sitten vastaanottovirkailijat kieltaytyivat edelleen lahettamasta tuloksia Saksaan, hakemasta suurlahetyston osoitetta netista tai soittamasta suurlahetystoon. Sitten he huomasivat, etta mun syntymapaikka on papereissa Turku, joten ehka olisikin parasta lahettaa tulokset Istanbuliin. Ma en saa sita viisumia ikina.


Seuraavana paivana me kaytiin taas Suomen suurlahetystossa, ja talla kertaa multa saatiin sormenjaljet passihakemukseen, ja homma lahti etenemaan. Muuten loppupaiva me vain kierreltiin ympari Hanoita, joka oli jotenkin valjumpi ja varittomampi versio Saigonista. Kaytiin me tietenkin katsomassa sailottya Ho Chi Minh -setaa, johon on kommunistisen perinteen mukaan pumpattu etikkaa ja jotain muuta, jotta alamaiset saavat kayda inspiroitumassa kommunistimanifestista sedan hieman kumisen ruumiin aarella. Me ollaan kayty moikkaamassa Maota Pekingissa, ja tama heppu naytti erittain feikilta mutta silti huomattavasti ihmismaisemmalta kuin Ho Chi Minh. Tieda sitten. Niin ne sanovat, etta koko kommunistikolmikosta, Mao, Ho Chi Minh ja Lenin (vai onko Stalinkin nykyaan pikkelsia?), on vahaukkokopiot, eika oikeita ruumiita laiteta esille lainkaan.

Ho's crib

Vahan kyllastyneina Hanoihin me jarkattiin meidan hostellin kautta muutaman paivan turistiturnee Halong Bayhin. Ma jo karvistelin, etta mita tastakin tulee. Samassa paatissa muiden turistien kanssa. Ah, ne on kuitenkin aalioita. You know, perinteista suomalaista optimismia. Meidan reissu oli kuitenkin ihan alyttoman onnistunut, ja mulla oli oikeasti todella kivaa. Me tavattiin Holly ja Monique, kanadalainen kaksikko, jonka kanssa me paadyttiin reissaamaan viela pohjoisen vuorillekin. Halong Bayn maisemat olivat aivan mielettomat. Smaragdinvihreasta meresta nousi siella taalla eriskummallisia vuoria, jotka muistuttivat lohikaarmeen selkaa. Maisemat olivat juuri niin upeat kuin postikorteissakin - ellei sitten paremmat.

Ai niin, meidan hostelli oli havittanyt Grantin passin, joka me oltiin jatetty respaan. Ei sen kummempaa. Mutta me saataisiin se kuulemma takaisin, kun palaamme Halong Baysta. Samalle reissulle meidan kanssa lahtenyt uusseelantilainen heppu yritti jarjestaa majatalomme kautta viisuminpidennyksen, ja respanseta tai -tati oli vahingossa lahettanyt Grantin passin maahanmuuttoviranomaisille taman uusseelantilaisen tyypin passin sijasta. Huvittavinta oli kuitenkin se, etta respanseta yritti vakisin tyrkyttaa Grantille Uuden-Seelannin passia. Kun kuvakin kuulemma naytti ihan samalta. Mita sa nyt mariset? Sinahan se siina olet. Grant yritti selittaa, etta, kylla, han oman passinsa tuntee ja etta, kylla, tassa on nyt pieni ongelma.

Me vietettiin ensimmainen yo laivassa ja seuraava yo alueen suurimmalla saarella hotellissa. Kaikki olisi mennyt aivan superisti, ellei vietnamilaiset olisivat karttyisin kansa, johon olen ikina tormannyt. Oikeasti. Jopa perussuomalaistakin vihaisempaa. Ma olen nahnyt ja ollut osallisena harkasessa, joka on saanut alkunsa karpasesta. Nama kaverit kiihtyvat nollasta sataan nopeammin kuin formulat. Me maksettiin meidan Halong Bay -reissusta 45 dollaria per naama ja me oltiin oikein tyytyvaisia kaikkeen. Kun halvalla saa, tietaa, ettei tule sita priimaa. Osa porukasta oli kuitenkin maksanut pyyntihinnan, joka oli 98 dollaria. Toisaalta oma vika, jos ei tinkaa. No, kavi ilmi, etta naille tyypeille oli luvattu kuu taivaalta, mm. erillisia reissuja saarelle, jossa asuu uhanalaisia apinoita, maastopyorailya ja pieni bungalow aivan meren aarelta. Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta.

Kun nama reissaajat kysyivat asiasta meidan oppaalta, homma lahti kasista. En tieda, johtuiko hermostuminen kultturien valisista eroista vai toimiiko firma joka kerta nain toivoen, etta turisti saikahtaa eika vaadi lupauksien tayttyvan. Meidan kulttuurissa yleensa asiakaspalvelijat toivovat, etta jos on palvelussa jotain vikaa, siita huomautetaan siina vaiheessa, kun asialle viela voidaan tehda jotain eika sitten lahetella jalkikateen sahkopostia ja vaadita rahoja takaisin, kun siiderista unohtuivat jaat. Ei sitten ehka Vietnamissa. Meidan opas rupesi paiskomaan tavaroita, huusi ja kiroili kaikille, haukkui pystyyn koko paatillisen turisteja, uhkaili vakivallalla ja yritti lyoda asiakasta. Etta nain. Mutta olipahan ainakin hienot maisemat.

Meilla ja kanadattarilla, Hollylla ja Moniquella, oli joka tapauksessa hauskaa. Me oltiin ainoat, jotka olivat maksaneet mitenkaan pain jarkevan summan, eika me haksahdettu muihinkaan sudenkuoppiin reissun aikana. Me oltaisiin voitu esimerkiksi maksaa muutama dollari lisaa ja saada ilmastointi meidan hytteihin, mika olisi ollut taysin hyodytonta, silla laivan henkilokunta katkaisi sahkot puoliltaoin. Ensimmaisena paivana me oltaisiin voitu myos maksaa muutama dollari pienessa kelluvassa kalastajakylassa siita ilosta, etta kalastaja kuskaa meita ympari kylaa. Kyla oli kuitenkin samainen, jossa tulisimme pysahtymaan paluumatkalla pakettiin kuuluvalla kajakkireissulla. Me ollaan huomattu, etta vietnamilaiset turistityolaiset eivat halua jakaa informaatiota, mika saattaa johtaa tulikivenkatkuisiin konfortaatioihin. Kuten tallakin kertaa. Ne, jotka olivat maksaneet venereissusta kalastajakylassa, eivat olleet kovinkaan tyytyvaisia, kun palasimme samaan kylaan kajakkireissulla. Lisaa huutoa ja kyyneleita.

Kelluva kalastajakyla

Meilla seka Hollylla ja Moniquella synkkasi sen verran hyvin, etta me paatettiin reissata pohjoiseen yhdessa. Musta oli tosi kivaa taas kikatella tyttojen juttuja ja ma luulen, etta Grant oli tyytyvainen, etta ma sain avautua jollekin muulle pitkasta aikaa. Tytot hyppasivat Hanoissa yobussiin, ja me mentiin Grantin kanssa hakemaan sen passi meidan hostellista ennen yojunaan hyppaamista. Passi ei ole taalla. Mita? Miten niin ei ole. Passi ei ole taalla. Te sanoitte, etta passi on taalla, kun palaamme Halong Baysta. Passi ei ole taalla. Teilla oli kolme paivaa aikaa hakea passi. Passi ei ole taalla.

No, minkas teet. Me jatkettiin matkaa kohti pohjoista. Me jouduttaisiin kuitenkin palaamaan Hanoihin hakemaan mun uusi passi, ja meidan lentokin oli Hanoista. Hypattiin taksiin ja ajettiin rautatieasemalle. Me kaveltiin laiturilla kohti junaa, kun vanhempi seta nappasi lipun Grantin kadesta ja alkoi juosta laiturin toiseen paahan. Ma juoksin peraan ja nappasin lipun takaisin. Me arveltiin, etta seta yritti saada tippia siita ilosta, etta olisi nayttanyt meille, missa meidan vaunu, hytti ja pedit sijaitsevat. Lippu oli englanniksi, eika meilla ollut mitaan vaikeuksia loytaa oikeaan osoitteeseen. Vahan ajan paasta junan kaytavalta alkoi kuulua melua, ja eikos se ollut lippuseta pienen turistityton kimpussa. You give me money! You give me money! Seta uhkaili tyttoa nyrkein. Siina vaiheessa mulla keitti yli. Ma hyppasin sangysta ylos ja juoksin apuun. Seta oli ehka noin 150 senttia pitka, ja olihan mulla Grant tukena, etta en ma miksikaan supersankariksi ryhtynyt. Ilmaisin vain tunteeni kansainvalisin sormimerkein ja yksiselitteisin sanoin. You, get the fuck out of here! Toimi.

Aamulla me herattiin rautatieasemalta pohjoisessa. Me jarjestettiin yhteinen kyyti meille ja pienelle turistitytolle kohti vuoristokylaa, jossa me oltiin sovittu tapaavamme Holly ja Monique. Hinnaksi sovittiin 30 000 dongia, ja me odoteltiin bussin tayttymista. Useimmissa Aasian maissa paikallisbusseilla ei ole aikatauluja vaan ne lahtevat liikkeelle, kun bussi on taynna. Pian meidan bussin eteen kurvasi toinen bussi, jossa oli viela juuri kolme paikkaa vapaana. Meidan kuski ja heidan kuski sopivat keskenaan, etta kaikille sopii, etta me hyppaamme aikaisempaan bussiin. Ma viela varmistin, etta paastaan perille samalla hinnalla.

No, ei paasty. Me oltiin viimeiset turistit, jotka jaivat bussista, ja bussikuski kieltaytyi antamasta meille vaihtorahojamme. Han vaitti, etta sovittu hinta oli 50 000 dongia. Sentti sinne tai tanne, aivan sama, kyse on periaatteesta, ja mua riipii niin pirusti, kun turisteja vedatetaan. Joten ma jarjestin taas pienen kohtauksen. Me keskustelimme kuskin kanssa jarkevasti aluksi, mutta kun hanen desibelit alkoivat nousta, niin alkoivat minunkin. Lopulta sanoin, etta jos rahoja ei ala kuuluaa, huudan apua paikalle. En ma uskonut, etta kukaan olisi apuun tullut, mutta toivoin, etta se olisi nolostuttanut kuskin antamaan vaihtorahat meille takaisin. Han kieltaytyi viimeisen kerran antamasta rahoja takaisin, yritti tunkea meidat bussista ulos ja lyoda ovet kiinni. Ma aloin kirkua ja huutaa sen, minka keuhkoista irti sain. HEEEEEEEEELP! HEEEEEEEEEEEEEEEELP!

Lahinna mua nauratti koko tilanne, mutta pienta turistityttoa alkoi selvasti jo pelottaa. Kuski antoi lopulta puhelimen Grantille. Puhelimessa toinen seta yritti selittaa, etta kaikki maksavat 50 000 dongia. Aivan sama mulle, mita muut maksavat, jos me sovittiin hinnaksi 30 000 dongia. Grant ilmaisi asian samoin englanniksi, sulki puhelimen ja antoi sen kuskille. Kuski soitti samalle hepulle uudelleen ja antoi talla kertaa puhelimen mulle. Ma suljin puhelimen samantein, laitoin sen taskuuni, otin rinkkani ja aloin kavella kohti majataloa. Puhelimen saisi takaisin vain vaihtorahoja vastaan. Ja me saatiin ne vaihtorahat. Pieni turistitytto oli aika kauhuissaan. Intia opettaa.

Me treffattiin Holly ja Monique, naurettiin koko jutulle ja lahdettiin tutkimaan ymparistoa. Sapa oli tosi ihana pieni vuoristokyla, jonka kaduilla vahemmistokansojen naiset myyvat kasitoitaan ja hedelmia omissa kansallispuvuissaan. Ilma oli ihanan kirpea Vietnamin alankojen tukahduttavan kuumuuden jalkeen, ja me todellakin nautittiin olostamme. Paitsi mita nyt satuttiin nakemaan, kun lauma ukkoja hyokkaa yhden kimppuun, hakkaa hanen nenan poskelle, ja nainen juoksee verisen miehen perassa lihakirves kadessa viuhuen. Aikas veikkoja nama vietnamilaiset! Me jarjestettiin reissu seuraavaksi paivaksi toiseen pikkukylaan, jossa jarjestetaan sunnuntaisin paikallisten piireissa kuuluisat markkinat. Me ajeltiin ylos alas vuorien rinteita riisipeltojen keskella ja saavuttiin varikkaimpaan kauppatapahtumaan, mita olen ikina nahnytkaan. Lahikylien vaki oli taivaltanut tuntitolkulla markkinoille aivan mielettomissa perinnepuvuissaan. Ei kahta samanlaista kolttua loytynyt. Me kierreltiin ympari toria eika oikein tiedetty, mihin katsoa varien loisteessa. Myos kauppatavara oli itsessaan mielenkiintoista. Oli vesipuhveleita, koiria (ruoaksi), jos jonkinmoista rattia ja houkuttelevia ruokapatoja.

Me palattiin Sapaan ja tavattiin paikallinen naiskolmikko, jonka kanssa olimme iskeneet juttua aikaisemmin. Su, Shu ja Sa myyvat kasitoitaan Sapan kaduilla ja asuvat laheisessa H'Mong kylassa. Me sovimme, etta menisimme tutustumaan heidan kylaansa ja asuisimme Sun luona. Seuraavana aamuna menimme kaikki seitseman yhdessa torille, jolta Su osti ruokatarpeet meille kaikille, ja siten lahdimme patikoimaan kohti heidan kotikylaansa. Yolla oli satanut aika lailla, ja koko polku oli muuttunut uskomattomaksi mutavelliksi. Ma olin kerrankin akannyt laittaa vaeltimet jalkaan, ja mun meno oli aika vaivatonta, kunnes mun kenganpohjiin oli pakkautunut noin kaksi kiloa mutaa. Holly ulppasi polviaan myoten mutalatakoihin, vasen jalka vaaleaan mutaan ja oikea harmaaseen. Monique paatyi kulkemaan Sun, Shun ja San avustamana paljain jaloin, silla hanen flipflopeissaan ei juuri ollut pitoa. Eika ollut kylla paljaissa jalanpohjissakaan.

Perilla Su alkoi kokkailla meille lounasta ja Holly kaivoi repustaan kynia ja paperia. Yhtakkia koko kylan lapsikatras oli meidan ymparillamme piirtamassa maisemia Kanadasta, Suomesta ja Australiasta. Illalla me viela kavimme pesemassa koipemme laheisessa joessa ja kiivettiin kukkulalle illallisen jalkeen ihailemaan maisemia. Vahemmistokylien vaen leppoisuus ja ystavallisyys oli niin kaukana vietnamilaisten menosta. Perustervehys oli hymy korvasta korvaan. Aamulla me kavelimme kylien, riisipeltojen ja bambumetsien lapi vesiputouksille, ja lopulta moottoripyoran selassa palattiin Sapaan. Aivan ihanat kaksi paivaa.

Viimeisena paivana Sapassa me vuokrattiin tyttojen kanssa skootterit ja tutustuttiin Sapan lahiymparistoon. Ajelimme vesiputousten ymparoimana vuorenrinnetta ylos ja toista puolta alas. Grant intoili, etta naissa maisemissa Top Gearkin ajeli. Eika olleet ollenkaan pollommat maisemat. Puolenpaivan aikoihin alkoi tihutella, joten palasimme Sapaan lounaalle. Iltapaivalla ajelimme taas Sapasta vuorenrinnetta alaspain ja kaannyimme pienille mutateille paikallisiin kyliin. Laiska mutta hyva paiva skootterin selassa.

Iltasella hyppasimme yobussiin ja kohti Hanoita kolmannen kerran. Bussissa seurasivat ne perinteiset yobussispektaakkelit: turistit yritetaan tunkea bussin takaosaan, joka heiluu pahemmin ja jossa on lyhyemmat pedit, Saara ei suostu vaan jaa bussilipun osoittamalle paikalle, kuski riehuu ja huutaa, Saaraa ei kiinnosta tippaakaan, kuski huudattaa televisiosta vietnamilaista karaokea pitkalle yohon, kuski ja lipuntarkastaja suuttuvat toisilleen ja huutavat herattaen kaikki, lipuntarkastaja tupakoi bussin sisalla, kuski sulkee ilmastoinnin, vahintaan viisi paikallista oksentaa muovipusseihin, kuski ohittaa auton mutkaisella tiella ja melkein tappaa kaikki, pysahdymme tauolle, Saara kahlaa nilkansyvyisessa virtsassa vessaan ja kieltaytyy maksamasta vessamaksua, silla paikallisetkaan eivat maksa ja vessa on likainen, vessamaksunperija raivoaa Saaran peraan, edelleenkaan Saaraa ei kiinnosta tippaakaan, matka jatkuu, paasemme perille, kuski heittaa meidat bussista keskella ei mitaan kilometrien paassa paatepysakista, jotta me joudumme pulittamaan taksikuskeille triplahinnan, me pysaytetaan taksi lennosta ja maksamme matkasta neljasosan pyydetysta. Kavellaan hostellille. Passi ei ole taalla. 


Ei naurata. Me haettiin mun uunituore passi Suomen suurlahetystosta. Okei, nyt mulla on passi ja ma paasen maasta pois. Grantin passi on edelleen haviksissa. Se on kuulemma kassakaapissa, mutta yovahdilla ei ole avainta, joten me saadaan se kymmenelta, jolloin aamuvuoro saapuu paikalle. Kello kymmenelta aamuvuorolainen toteaa, etta passi ei ole kassakaapissa. Odottakaa kymmenen minuuttia. Me odotettiin kaksikymmenta. Odottakaa toiset kymmenen minuuttia. Me odotettiin puoli tuntia. Viela viisi minuuttia. Jos sita passia ei ala pian kuulua, niin mina !)#*@&) ja sitten mina ":#&@$&@! Lopulta kuriiri toi passin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Me sovittiin Hollyn ja Moniquen kanssa viela treffit illaksi. Meidan oli tarkoitus tutustua Hanoin yoelamaan. Hanoi on yllattavan hankala kaupunki paasta humalaan. Ympari Vietnamia voi ostaa halpaa itsepantua olutta, joka on yllattavan hyvaa. Hanoissa kuitenkin jostain kumman syysta turistialueen oluttankit paasevat tyhjentymaan yllattavan nopeasti, joten me siirryttiin katukuppilasta backpackereiden suosimaan yokerhoon. Saatiin juuri tilattua ensimmaiset amparit, kun poliisit saapuivat paikalle pillit puhaltaen ja sulkivat yokerhon. Ja toisen. Ja kolmannenkin. Ja niin edelleen. Baarit sulkivat ovensa muutamaksi minuutiksi, minka jalkeen asiakkaat paasevat takaisin, kunnes poliisit tulevat sulkemaan baarit uudelleen. Ilta ei oikein ottanut alkaakseen, joten me paadyimme heittamaan hyvastit hienolle matkaseuralle ja menimme hotellille nukkumaan.

Seuraavan paivan ohjelmassa oli kaksi asiaa, viimeisten pyydettyjen asiakirjojen lahettaminen Australian suurlahetystoon ja maasta poistuminen, ja ma meinasin epaonnistua kummassakin. Mun piti lahettaa viimeiset valokuvat, kaannokset, esseet ja saatekirjeet mun case workerin sahkopostiin, mutta sain aina paluupostissa viestin lahetyksen epaonnistumisesta. Viimein me pilkottiin liitteet mahdollisimman pieniksi kokonaisuuksiksi, jotta mun case workerin sahkopostisysteemi suostuisi ottamaan ne vastaan. Ja suostuihan se. Sain kuitenkin viela paluupostissa yhden automaattisen viestin, jossa kerrottiin, etta mun case worker on talla hetkella lomalla kaivamassa napaansa eika han palaa toimistoon kuin vasta lokakuussa. Joten kukaan ei ole laittamaisillaankaan tikkua ristiin mun viisumin eteen. Ma en saa sita ikina.

Ja sitten se maasta poistuminen. Mun Vietnamin-viisumi oli mun vanhassa passissa, joka ei ollut enaa voimassa. Mun uusi ja ehja passi on voimassa, mutta siina ei ole viisumia. Meilla ei ollut aikaa siirtaa viisumia uuteen passiin, ja Suomen suurlahetystossa sanottiin, ettei sen pitaisi olla ongelma. Check-in-tiskilla se ei ollut ongelma. Passintarkastuksessa se oli ongelma. Onneksi me oltiin menty kentalle todella ajoissa, silla me osattiin uumoilla jonkin sortin probleemia. Mut ohjattiin maahanmuuttoviranomaisten pakeille. Seta  tonotti uniformussaan ja plarasi mun passin lapi. Kymmenen dollarin sakko. JESS! Ei paha. Ainoa vaan, etta Grant, jolla oli meidan rahat kassissaan, oli jo mennyt passintarkastuksesta lapi. Ma sanoin kipaisevani rahat akkia poikaystavaltani. Ei kay! Aaaah, miksei? Ei kay!

Lopulta maahanmuutto-osastolle kuulutettiin seta, jolla oli viela hienomman nakoinen uniformu ja hanen entouragensa. Ma jo ajattelin, etta joudun lahjomaan koko saakelin maahanmuuttokomppanian. Tama seta katsoi mun passia, katsoi mua, mun kenkia seka mun kelloa ja todennakoisesti totesi paassaan, etta musta ei saa kovinkaan suurta summaa, joten han huitoi mut vihaisesti takaisin passintarkastusjonoon. Huvittavinta oli, etta ma jouduin selittamaan passintarkastajalle, mita tapahtui, eika kukaan maahanmuuttoviranomaisista tullut mun mukaan. Passintarkastajalle tama tuntui sopivan, ja han paasti minut lapi. Mahan olisin voinut vaikka vain kayda vessassa ja palata tiskille inttamaan, etta jep kavin ma siella maahanmuutossa, tarjosivat kahvitkin. Hieno maa tama Vietnam! Nyt vain akkia hittoon taalta!

Good morning, Vietnam! / Otteita Grantin matkapaivakirjasta: "Enjoy the entertainment on the boat!"

Vietnam. Uusi maa, uudet kujeet. Ne setien kujeet. Jo maahan paaseminen oli niin hankalaa, etta olisi pitanyt arvata. Ja ehka jattaa menematta. Meidan bussi oli aamulla puolitoista tuntia myohassa. Kuski oli kuulemma aamiaisella. Tie oli aivan uskomattoman kuoppainen, mutta sita nyt jo osaa odottaakin. Yksi kanssamatkustajista oli unohtanut passinsa hotelliin ja huomasi kommahdyksensa vasta puolessa valissa matkaa. Han totesi vaan rauhallisesti, etta harmittaa, kun muut matkustajat joutuvat palaamaan takaisin lahtopisteeseen. "Ei kuule, kaveri, ei se mene nyt ihan niin. Sina jaat nyt bussista pois ja hyppaat taksiin." Kukaan muu ei sanonut mitaan. Onneksi kaverin passi loytyi sittenkin kassin pohjalta. Tama backpackeri oli selkeasti juhlinut vahan liian paljon, vahan liian pitkaan. Heppu haisi niin vahvasti vanhalle viinalle, etta bussilastillinen porukkaa kakoi joka kerta, kun han nosti kattansa. Rajalle tultaessa han suvaitsi vihdoin laittaa paidan paalle. Huvittavinta oli se, etta mies, joka haisee kuin rankkitynnyri kuitenkin haistoi t-paitaansa, ennen kun kiskoi sen paalleen.

No joo, sitten se rajanylitysrumba. Kambodzaan tullessa meita yritettiin veloittaa aivan liikaa viisumista, mutta me osattiin varautua huijauksiin ja meilla oli tasaraha dollareina. Vietnamiin mennessa meidan piti tayttaa jonkin sortin terveystietolomake ja meilta mitattiin kuume. Rajavartioseta halusi toimituksesta dollarin. Ma kohteliaasti kieltaydyin maksamasta. Eihan se ollut kuin dollari, mutta mua ottaa paahan turistien huijaaminen, joten ma vaan ilmoitin, etta maksan mieluusti dollarin, kunhan han vaan nayttaa minulle, missa lukee, etta turistien pitaa maksaa dollari. Ei missaan. Just niin. Sitten seta juoksi pitkin Vietnamin rajaa mun perassa ja bussikuksi sopertaa, etta kaikki maksaa. Ei meista kukaan sitten maksanut, kun sanoin, etta mielellani maksan, mutta mikas se sedan badge number olikaan. Suomi 1 - Vietnam 0.

Terveystarkastuksen jalkeen jatkettiin matkaa passintarkastukseen. Koko bussillinen porukkaa latkaisi passit tiskiin samaan aikaan, ja koko hommassa meni ehka 15 minuuttia. Rajavartioseta antoi passit bussikuskille, joka ravasti hermostuneesti edestakaisin. Tassa vaiheessa me oltiin jo pari tuntia myohassa aikataulusta, eika porukka enaa ehtisi jatkoyhteyksiinsa rajan toisella puolen. Bussikuski huusi matkustajien nimia ja jakoi passit takaisin. Mun nimea ei vaan kuulunut. Mun passin nimiosivu on irronnut, eika passi ole enaa laillinen. "Valitettavasti neiti ei voi ylittaa rajaa tai oleskella Vietnamissa laillisesti." Suomi 1 - Vietnam 1. Hitto. Olisiko pitanyt vain maksaa se kamainen dollari? Kyseessa ei kuitenkaan ollut sama seta, ja tama passintarkistaja naytti oikeasti aika vakavalta, joten ei paljon tehnyt mieli yrittaa lahjoakaan. Lopulta ma valehtelin niille korvat tayteen kaikennakoista soopaa, etta mulle oli sanottu Vietnamin suurlahetystossa, etta ei se rikkinainen passi ole niin vakava juttu, koska minahan lennan ensi viikolla takaisin Suomeen ja bla bla.  Paaasia on, etta paastiin Vietnamiin. En tieda, mita olisi tehty, jos ma olisin joutunut palaamaan Kambodzaan, silla kasittaakseni Kambodzassa ei ole Suomen suurlahetystoa. No mutta, whatever. Matka jatkukoon. Kolme tuntia myohassa.

Suurin osa meidan bussista oli matkalla pienelle paratiisisaarelle, ja heidan oli tarkoitus ehtia laivaan, joka kulkee kerran paivassa. Ajoimme tuhatta ja sataa satamaan, mutta eikos meidan bussi tietenkin hajonnut matkalla. Kaikki olivat hieman kireana, ja haiseva heppu yritti piristaa meita muita sanomalla, etta paaasia on, etteivat rajaviranomaiset loytaneet hanen kassissaan olleita huumeita. WTF?! Okei, pojat nousivat bussista ulos ja tyonsivat bussia pitkin katuja, kunnes moottori rysahti taas kayntiin. Ehdimme satamaan juuri ajoiksi, ja matkaajat ehtivat juuri ja juuri botskin kyytiin. Niin kuin melkein mun rinkkanikin. Joku passi lahti hadissaan juoksemaan mun rinkan kanssa kohti laivaa. Se tasta viela olisikin puuttunut. Tahan mennessa olimme nelja tuntia myohassa aikataulusta.

Me loput nousimme takaisin bussin kyytiin, ja pojat tyonsivat taas bussin kayntiin. Jatkoimme matkaa bussiasemalle, josta meidan oli tarkoitus hypata toiseen bussiin. Matkalla bussiasemalle kuski kuitenkin unohti jattaa yhden matkustajan kaupungin keskustaan, ja sitten me kuunneltiin sita tappelua jokusen hetken. Lopulta paasimme bussiasemalle, jossa meille yritettiin uskotella, etta meidan ostamamme liput eivat kelpaa jatkoyhteyteen. "Ei kuule, seta, ei tanaan." Odottelimme linja-autoasemalla noin tunnin bussin lahtoa. Nousimme uuden bussin kyytiin samaan aikaan, kuin meidan olisi pitanyt jo olla perilla. Viisi tuntia myohassa aikataulusta. Eihan meilla mikaan kiire minnekaan ollut, mutta koko matkan oli tarkoitus kestaa viisi tuntia, joten me emme olleet vaihtaneet rahaa, silla ei meilla pitanyt olla nalka tai esimerkiksi vessahata. Mua ei paastetty bussiasemalla tai sen lahiympariston ravintoloissa vessaan, silla siita lystista olisi pitanyt maksaa 2000 dongia, seitseman senttia, mita mulla ei ollut. Teki mieli vetaa housut kinttuihin siina keskella bussiasemaa, mutta sen sijaan tyydyin vain kiroilemaan kovaaanisesti suomeksi. No, helpottihan se tietysti sekin.

Bussi lahti vihdoin kohti maaranpaataan. Ehka joku kuusi tuntia myohassa. Meille kerrottiin, etta koukataan pikaisesti toisen kaupungin kautta. Ei kai haittaa? Joo, ei ollenkaan. Matka oli vahan sama kuin, jos matkustettaisiin Turusta Tampereen kautta Helsinkiin. Joo, ei mitaan. Mennaan vaan. Istuimme bussissa kolme tuntia, ranskalainen matkatoveri oksensi suurimman osan ajasta. Saavuimme "Tampereelle", ja meidan taytyi taas vaihtaa bussia, odottaa tunti, etta lahdimme liikkeelle. Seuraavan ja viimeisen osuuden piti kestaa toiset kolme tuntia, mutta matkaan menikin noin tunti ja vartti. Grant puristi rystyset valkoisina istuimen reunaa ja hoki mulle: "Katso ulos vain sivuikkunasta, vain SIVUikkunasta, ala missaan nimessa katso eteenpain." Matkan varrella oli kuulemma viitisentoista lahellapitikuolonkolaria. Paatettiin, etta loppumatka mennaan junalla.

Perille paastiin. Can Tho oli "Tamperetta" lukuun ottamatta ensimmainen kohteemme Vietnamissa. Ma olin jo bussin ikkunasta holmotellyt, etta miten voikaan olla mielikuvat niin kaukana todellisuudesta. Vietnamin kaupungit nayttavat todella averiailta. Joka paikassa on mielettoman kokoisia valomainoksia ja screeneja, joilta tulvii varikkaita mainoksia. Kaupoista raikaa iloinen Korea-poppi, ja ma olen se, jolla on surkeimman nakoinen puhelin. Siis niiin last season, ei edes kosketusnayttoa. Can Tho oli pirtea yllari. Me loydettiin halpa majatalo, joka oli silti kolme kertaa enemman kuin yksikaan hotellihuoneemme Kambodzassa. Respassa oli sattumalta yksi tuttu naama bussimatkaltamme, thaimaalainen Em, joka kestettyaan mun kiukkuista tuhinaa bussin takaa koko paivan silti yllattaen kysyi, haluaisimmeko me turisteilla hanen kanssaan seuraavan paivan. Me vuokrattiin yhdessa paatti ja ajelimme ylos alas Mekong-jokea. Meidan kuski naytti meille paikallisia kelluvia toreja, jotka koostuivat kaikenlaisista, -nakoisista ja -kokoisista venehista, jotka olivat kaikki aariaan myoten taynna paikallisia herkkuja. Veneet olivat taynna jos jonkinmoisia hedelmia ja vihanneksia, joita paikalliset kotirouvat veneistaan kasin koputtelivat ja puristelivat nahdakseen, olivatko ne kypsia.

Paluumatkalla kaytiin nuudelitehtaassa, joka oli todellinen sweatshop. Tehdas oli pienen talon takapihalla, ja siella oli todella kuuma. Riisia keitettiin isoissa padoissa valkoiseksi liimaksi, joka sitten paistettiin muurikalla ohuen ohueksi pannukakuksi. Pannukakku nostettiin bambupedille jaahtymaan, minka jalkeen se laitettiin leikkurista lapi. Avot! Riisinuudeleita. Hirvea homma.

Ma lahetin viestia mun rikkoutuneesta passista Suomen suurlahetystoon Hanoihin, ja he siella kehottivat mua saapumaan Hanoihin mahdollisimman nopeasti, joten me jatkoimme matkaa heti seuraavana paivana. Meilla oli edessa vain muutaman tunnin matka Ho Chi Minh Cityyn eli kaupunkiin formerly known as Saigon, joten me paatettiin antaa busseille viela yksi mahdollisuus. Talla kertaa kaikki meni ihan hyvin. Kuski oli jarkeva aikuinen mies eika itsetuhoinen mahdollisesti humaltunut kuusitoistakesainen pojankloppi kuten ensimmaisella kerralla. Lisaksi koko matka oli yhta moottoritieta, jonka keskella oli kaistoja erottamassa betonipossuja, mika esti alyttomat ohitusyritykset.

Me vietettiin Saigonissa muutama paiva. Kierreltiin ympari kaupunkia ja kuljeskeltiin toreilla. Grant osti 14 paria shortseja ja useamman t-paidan. Ma en mahdu edes paikalliseen XXXXL:an, joten ma en jotenkaan nauttinut niin paljon shoppailusta. Kauhea morkkis vaan. Eika mulla oikein enaa riita hermot jatkuvaan tinkaamiseen. Arsyttaa, kun ei voi ikina osoittaa juuri niita housuja, jotka haluaa, vaan kaikkea muuta kaupasta, jottei myyja arvaa, mita haluan ja siten nosta hintaa. Jos erehtyy kysymaan kokoa, peli on taysin menetetty, ja myyja nostaa hinnan vahintaan viisinkertaiseksi. Mulle yritettiin myyda HenuManun spagettiolkaimisia toppeja 25 euron kappalehintaan.

Me kaytiin muun muassa museossa, jossa Vietnamin kommunistihallitus esitteli amerikkalaisten kanssa kaydyn sodan kauheuksia hieman varikynaa kayttaen. Raikeasta propagandasta huolimatta museo oli koskettava kokemus. Ei mulla ollut hajuakaan siita, mita jenkit oikein Vietnamissa olivat puuhanneet. Koska Viet Kong -sissit nayttivat samalta kuin Etela-Vietnamin paikalliset, joita jenkit olivat tulleet suojelemaan, sotamenestysta mitattiin lahinna uhrien maaralla. Sotilailla oli oikeus teloittaa kenet tahansa, jota he epailivat sissiksi. Kokonaisia kylia meni jenkkien tulituksessa. Mieleeni jai erityisesti yksi sotilaan lause. "We had to destroy the village in order to save the village." Museossa oli myos karmiva valokuvanayttely, joka oli koottu kansainvalisten sotakuvaajien valokuvista. Yhdessa kuvassa nakyy, kuinka vietnamilainen vanki oli tyonnetty amerikkalaisesta helikopterista ja han putosi paa edella kohti maata. Toisessa valokuvassa vapisee perhe, joka teloitettiin sylivauvaa myoten muutama sekunti valokuvan ottamisen jalkeen. Museon ylin kerros oli taynna valokuvia lapsista, joilla on hirvittavia syntymavikoja. Amerikkalaiset pumppasivat koko maan niin tayteen kaikenmoisia kemikaaleja, etta on pieni ihme, etta edes suurimmalla osalla lapsista on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta.

Yhtena paivana kavimme tutustumassa Viet Kong -sissien tunneliverkostoon hieman Saigonin ulkopuolella. Tunnelit yltavat aina Saigonista Kambodzan rajalle, ja sissit kayttivat tunneleita aivan kaikkeen muun muassa aseiden ja tarvikkeiden kuljettamiseen. He kaytannollisesti katsoen asuivat maan alla vuosikausia, silla amerikkalaiset olivat tiputtaneet koneista tonneittain kemikaaleja, jotka saavat puiden lehdet putoamaan. Taysin lehdettomasta viidakosta oli helppo ampua sissit, eika alueella voinut viljella maata. Mihinkaan ei voinut paeta, eika maasta voinut elaa. Tunnelit olivat mielettoman kapeita, matalia, ahtaita ja ahdistavia. Osaa tunneleista oli suurennettu, jotta me laskit lansimaalaisetkin mahdumme niihin. Silti oli hankalaa. Tunneleista oli pakoreitteja jokeen, ilmareikia termiittikekoihin ja satoja metreja pitkia ilmastointikanavia, jotka veivat keittion savun ja ihmisten hajun kauas itse kohteesta, jotta amerikkalaisten koirat eivat loytaisi sisaankaynteja. Eika siina mitaan vaikka olisivat loytaneetkin. Eihan jenkit edes mahtuneet kaytaviin.

Samalla reissulla tutustuttiin erikoiseen uskontoon ja viela erikoisempaan temppeliin. Toivottavasti kukaan ei nyt tasta loukkaannu, mutta temppeli naytti silta, kuin yksisarvinen olisi oksentanut Notre Damen paalle. Temppelin varityksen on selkeasti suunnitellut 12-vuotias Miley Cyrus -fani. Patsaat, seinat, maalaukset, kaikki oli niin aitelaa. Pinkkia, keltaista, vaaleansinista, vahan lisaa pinkkia ja hipaus liilaa. Ja tietenkin glitteria. Itse uskonto on yhta omituinen. Victor Hugoa pidetaan meediona ja uskonnon yhtena tarkeimpana pyhimyksena. Muistaakseni meidan opas sanoi pappien myos puhuneen John Lennonin kanssa. 

Meidan bussireissu Saigoniin oli mennyt niin hyvin, etta me paadyttiin ostamaan avoin bussilippu Hanoihin. Me voitiin hypata kyydista monissa eri kaupungeissa, ja diiliin kuului se, etta meidat myos haettiin hotellilta. Koska meilla oli kiire Hanoihin hakemaan mulle passia, me haluttiin reissaamisen sujuvan helposti ja katsysti. Ensimmaisen kerran me hypattiin kyydista rantakaupungissa nimelta Mui Ne. Mui Ne tuntui olevan varsinkin pakettimatkaajien suosiossa, ja paikasta oli vaikea loytaa minkaanlaista tunnelmaa. Ensimmaisena paivana me tollotettiin suu auki uskomattoman likaista rantaa. Meri haisi ja loyhkasi. Seuraava paiva meni huomattavasti paremmin. Me vuokrattiin skootteri ja ajeltiin rantatieta pohjoiseen upeille hiekkadyyneilla. Paiva oli kuuma, eika dyyneilla ollut muita ihmisia, dyynit imivat pienimmankin tuulen huminan. Oli pelottavan hiljaista. Kunnes ma yritin laskea makea pahvinpalalla. Se oli kivaa. Taisin kiljua.

Matkalla takaisin kaupunkiin me pysahdyttiin kuivalla joenuomalla, jonka kirkkaanpunaiset seinat nousivat ylapuolellamme taivaisiin. Aivan kaupungin ulkopuolella pysahdyimme jalleen holmottelemaan outoja kivia. Me kahlattiin matalaa puroa pitkin ja etsittiin veden kaivertamista seinista tuttuja muotoja. Mun silmissa kaikki naytti lahinna kirkon uruilta. Muuten paivat kuluivat toljotellen kitesurfereita ja muuta rantaelamaa. Loysin lajin, jota haluan ehdottomasti kokeilla.

Parin yon jalkeen hypattiin taas bussiin, joka jurrutti hiljalleen vuoren kylkea ylos Da Lat -nimiseen kylaan. Vaikka me ei noustu kovinkaan monta kilometria korkeammalle, ilma viileni huomattavasti. Iltaisin oli jopa kylma. Ja ma meikkasin ensimmaisen kerran Suomesta lahdon jalkeen. Eipa tullut hikoiltua maaleja naamasta. Meille oli kehuttu Da Latia kovasti, joten me oltiin aika innoissamme. Alueella on myos paljon Vietnamin alkuperaiskansan kylia, jotka ovat kuulemma mielenkiintoisia, maisemat mielettomia. Me vuokrattiin taas skootteri ja paristeltiin ympariinsa. Kiivettiin vuorelle katsomaan maisemia. Blaah. Ajeltiin vahemmistokyliin. Njaah. Tsekattiin maisemat ja vesiputoukset. Huoh. Oli vahan tylsaa. Mikaan ei oikein Nepalin jalkeen tunnu miltaan. Da Lat oli niin nahty ja vasynyt. Jatkettiin matkaa. Kahvi oli kylla oikein hyvaa.

Nha Trangia ja sen rantaelamaa oli myos kehuttu. Myos Nha Trang oli tylsahko. Ehka Kambodzan rantojenkaan jalkeen mikaan ei oikein tunnu miltaan. Nha Trang oli ihan kiva. Ja siina se sitten olikin. Koko Etela-Vietnam on ihan kiva. Vahan valju. Joka kaupungissa, jossa olimme pysahtyneet, olisi varmasti mukava asua, mutta turistikohteina ne eivat olleet kovinkaan kiinnostavia. Nha Trangin ranta oli ihan jees, ei mitaan vikaa, mutta jalleen ei minkaanlaista tunnelmaa. Sita tunnelmaa me sitten lahdimme etsimaan laheisilta saarilta. Me oltiin jo varattu yobussi seuraavaan kohteeseen, joten meilla oli enaa paiva aikaa nauttia saarista. Me varattiin snorklausmatka.

Ma en oikein mielellani mene mihinkaan ryhmatoimintaan mukaan. Musta tuntuu, etta ma olen kuin lammas, jota ajetaan laumassa paikasta toiseen. Ja joka ryhmassa on aina vahintaan yksi aalio (jos ryhmassa ei ole aaliota, niin sitten se olen todennakoisesti mina itse). Snorklausmatkalla oli tarkoitus tutustua neljaan eri saareen, puljata vedessa ja relata upeissa maisemissa. Mika voisikaan menna pieleen?

Grantin sanoin: "Soon after getting on the boat our guide for the day stood at the front of the boat with a microphone and speakers turned up to a ridiculous volume making him very hard to understand. This should have been a sign of things to come. He then continued on speaking in Vietnamese for the next 30 minutes and finally we arrived at our first island for a spot of snorkeling. We had to pay 10 000 dong to get on the island and an extra 40 000 if we wanted to snorkel in the better area, and we had to pay to use a seat. We snorkeled in the free area and sat on the rocks.

The snorkeling was a lot of fun! The coral and fish were bright colours, we could see for quite a few metres and the water was warm. I paddled around for 15-20 minutes until I knew I would be sunburnt, but I enjoyed  every minute of it and got to see some highly interesting and varying shapes of fish! After about an hour on the island we left, too soon for Saara's liking and we were greeted on the boat with a table covered with many small plates with different dishes on them. The lunch buffet was pretty good as there were about five different dishes plus plenty of rice and some fruit.

The tour soon took a turn for the worse as we pulled up at a large pontoon where we would "enjoy entertainment on the boat". A band came out and the speakers were set a deafening level. We asked if we could go swimming as there was water all around us but we were told we must stay on the boat to "enjoy the entertainment on the boat". We did not like the word 'must' and got off the boat to do what little exploring we could on the pontoon. Saara did go for a swim but got stung by tiny jellyfish that left a couple of welts on her arms. I sat and watched the fish swim in the shade of the pontoon ledge. We also realised why we would be there for two hours as they were selling rides on jetskis and parasailing. Our boat was joined by a few others all with their own entertainment on board so now we were getting Vietnamese karaoke at defeaning decibels coming from three directions. We noticed that people were either loving it (Vietnamese), enduring it or hating it. I was in the last group.

The next part was a floating bar which was actually a guy with a tire tube floating in the water with a plastic bucket holding three bottles of wine. A few people jumped in, including Saara, who also used tubes to float and drink a cup of wine. I failed to see the point in it. [I didn't.]

We finally got back on the boat to leave and I hoped the next island would redeem the last few hours. It didn't. We arrived, were asked to pay 20 000 dong each to lay at a supposed beautiful natural beach which sounded good but upon seeing it we saw rubbish galore. Saara pointed out to the five, yes five, men lazing about at the ticket booth that if we are going to pay to see this beach which was stones, not sand, that at least three of them could be cleaning the dump up. We didn't go on the island and instead went back and sat on the boat, I even managed to get a little nap in.

We had one more activity to go which was a visit to another island, although it turned out to be the same island, just around the point, but it had an aquarium. We definitely questioned the 50 000 dong entrance as we had seen a number of pretty fish snorkeling but I am very glad we did go. The aquarium started of very lackluster with fish being housed in small aquariums with no rocks, plant life or anything to keep them even slightly interested and I am sure if someone dropped a gun in they would grow fingers so that they could shoot themselves. After this though it got really good as the tanks got bigger and so did the fish. Big arse Amazonian fish and massive gropers. There were also turtles, also rather large and a favourite of Saara's. There was a large round tank full of coral and many of the fish we had seen snorkeling. There was even more outdoors with a large pool containing unknown large silver fish and a couple of large turtles that Saara had fun playing with.

After all that excitement we got back on the boat, back to the harbour, back on the bus, back to the guest house and back to waiting for another bus to head to Hoi An."

Snorkkelinaama

Kaiken kaikkiaan Etela-Vietnam oli aika valju kokemus. Osaltaan ehka siksi, etta me ollaan jo nahty kaikenmoista matkoilla ja nyt on vaikea innostua oikein kunnolla mistaan. Osaltaan ehka siksi, etta jenkit pommitti koko paikan melkein muusiksi, joten alkuperaista kulttuuria ja minkaanlaista tunnelmaan on vaikea kaivaa tikullakaan.Me toivottiin parempaa tulevaisuutta suunnatessa kohti Pohjois-Vietnamia. Mutta se onkin jo ihan eri tarina se.